Vihreän langan uutisissa oli otsikko "Ari Heikkinen ja Suomen vihreät hävisivät", joka kirvoitti allaolevan ajatuksen. Laitoin saman kysymyksen sinne kommentteihin, tässä vähän muokattuna.
Voiko joku selvittää, mikä pointti puoluepolitiikassa on ajaa "omaa" miestä tai naista johonkin tärkeään virkaan? Eikö tehtävään pitäisi haluta mahdollisimman pätevä henkilö?
Onko kyse siis siitä, että:
a) Maiden (tai yleisemmin, eri alueiden, jaostojen, tms.) väliset erot ovat niin suuret, ja oma politiikka on näistä parasta, ja siksi oma korkeaan virkaan olisi paras? Voiko muka olla, että maantieteelliset jaot tekevät suurimman eron mielipiteiden välille, ja siksi läheltä tuleva on aina eniten samaa mieltä itsen kanssa?
b) Muiden ehdokkaista ei tiedetä tarpeeksi, ja siksi yritetään ehdottaa jotakuta josta ainakin tiedetään jotain? Eikö tässä olisi syytä ennemmin tunnustaa tilanne ja ottaa selvää?
c) Käytännön politikointi johtaa kuitenkin aina oman alueen niin suureen suosintaan, että esim. Suomelle olisi aina parasta jos korkeassa virassa olisi suomalainen (vaikka kokonaisuudessa puolueelle asia ei ehkä olisikaan näin), riippumatta ehdokkaiden muista ominaisuuksista ja linjauksista? Eli onko vain kyynisesti todettu, että omaa etua ajetaan, ei kokonaisuuden etua?
d) Vai toistetaanko tässä vain puoluepolitiikan malleja ja hyväveliverkostojen muodostamista koska muutkin tekevät niin, riippumatta siitä onko se kokonaisuuden kannalta kannattavinta?
Mieleeni tuli jälkeenpäin myös mieleen vaihtoehto e) Puolueen sisäiset erot ovat itse asiassa niin pieniä, että on aivan sama millä kriteereillä valitaan, ja tällöin on vain bonusta ajaa omaa etua oman ehdokkaan muodossa. Tätäkin on vaikea uskoa, kun vihreissä puhutaan idealisti- ja insinöörisiivistä, kokoomukseen mahtuu Pietikäinen ja Asko-Seljavaara, jne.
(Bonuksena f = muu, mikä?)
Monday, October 19, 2009
Wednesday, October 7, 2009
Väärin tehty, mutta jatkakaa
Olenko nähnyt tämän aikaisemmin? Suomalainen poliitikko toimii väärin, mutta mitään seurauksia siitä ei ole ja asiat jatkuvat niin kuin ennenkin.
Edit: Mitä tekee Hyssälä?
(HS 7.10.)
Hyssälän mielestä oikeuskanslerin moitteet eivät anna aihetta pitkälle meneviin poliittisiin johtopäätöksiin. "Oikeuskansleri nimenomaan totesi, että tässä on toimittu lainmukaisesti", Hyssälä sanoo.
Oikeuskanslerin mukaan "On jo vähän oikeudellisestikin kyseenalaista, että tällaisella kiireellä valmistellaan."
Eli lyhyesti: Keskustalaisen mukaan lain kirjainta ei ole rikottu, joten kaikki on ok. Laillisuuden valvoja katsoo, että ei ole ok, mutta pienen nipottamisen lisäksi ei tee mitään. Maan tapa jne.
Edit: Mitä tekee Hyssälä?
(HS 7.10.)
Hyssälän mielestä oikeuskanslerin moitteet eivät anna aihetta pitkälle meneviin poliittisiin johtopäätöksiin. "Oikeuskansleri nimenomaan totesi, että tässä on toimittu lainmukaisesti", Hyssälä sanoo.
Oikeuskanslerin mukaan "On jo vähän oikeudellisestikin kyseenalaista, että tällaisella kiireellä valmistellaan."
Eli lyhyesti: Keskustalaisen mukaan lain kirjainta ei ole rikottu, joten kaikki on ok. Laillisuuden valvoja katsoo, että ei ole ok, mutta pienen nipottamisen lisäksi ei tee mitään. Maan tapa jne.
Sunday, October 4, 2009
Päästöhyvityksiä selvittämässä
Paneuduin vihdoin ilmastoaneisiin hetkisen.
Olin lomamatkalla elokuussa Euroopan eteläosissa, minne tietenkin pääsi kätevimmin lentäen. Ennen matkaa spekuloitiin vaihtoehdoilla. Laivamatka Itämeren yli ja siitä junalla eteenpäin olisi maksanut selvästi enemmän kuin lentäminen (millä lienee tekemistä sen kanssa, että lentämistä tuetaan melkoisesti), pelkät matkat olisivat kestäneet kaksi päivää suuntaansa, ja vaikken tähän hätään nyt löytänyt mitään lukuja (ainoa oli tämä, joka ei aivan ollut samasta asiasta), muistaakseni laivamatkustuksen luontoatuhoavuus ei ole kovin kaukana lentämiststä. Junavaihtoehtoa kysyttiin matkatoimistosta, missä vastattiin että idän kautta ei pääse, vaan pitäisi mennä Baltian läpi ensin bussilla, mikä ei houkuttanut kun matkan piti olla rentouttava ja helppo. Lännestä taas olisi pitänyt joka tapauksessa mennä joko laivalla tai lentäen ensin meren yli, plus matka-ajan pidentyminen. Teimme siis ratkaisun lopulta tyypillisen länsimaisesti: mukavuus ja kätevyys astui ympäristöystävällisyyden yli. Päätin kuitenkin jo lippua ostaessamme että aion maksaa carbon offsetit, koska se nyt on vähintä mitä voin tehdä.
Asiasta luettaessa tulee hyvin nopeasti selväksi, että offsetit ovat pitkälti paremman omantunnon ostamista, ja haitallisia monessakin mielessä. Tästä ovat muut kirjoittaneet paremmin ja syvällisemmin, joten en puutu siihen pidempään. Toistan Maan Ystävien tiivistämää tekstiä:
***
Eettinenkuluttaja.net (joka vaikuttaa hyvältä idealta, mutta ei tunnu toimivan käytännössä, päätellen siitä että päivitykset ovat vuoden vanhoja) listaa 15 yhdistystä ja yritystä jotka tarjoavat päästöhyvityskeinoja. Yritykset ovat poissa laskuista, koska ne on perustettu tekemään voittoa asiasta, joten hyvin sääntelemättömillä markkinoilla niillä on aivan liikaa insentiiviä (onko tuolle joku suomenkielinen sana?) tehdä rahaa muilla keinoin kuin todellisella ympäristön auttamisella. Lisäksi ne ovat tuolla Ethical Consumerin (?) vertailun mukaan järjestetyllä listalla keskimäärin alempana. On siis erilaisia yhdistyksiä, ja ne harjoittavat kolmenlaista toimintaa: ne pyrkivät hyvittämään jo toteutuneet päästöt esimerkiksi pystyttämällä puita jotka sitovat hiiltä ilmakehästä, ostavat markkinoilta pois päästöoikeuksia, tai pyrkivät vähentämään tulevaisuuden päästöjä erilaisilla energiansäästö- tms. projekteilla.
Puiden pystyttäminen on pienen hakemisen perusteella huono idea. Ongelmat voitaneen tiivistää siihen, että puiden hiilensitominen on hidasta ja epävarmaa ja siihen liittyy luotettavuus-, maankäyttö- ja biodiversiteettiongelmia. Vaikka jälkimmäiset ongelmat ratkaistaisiinkin, puun kasvuaika on niin pitkä, että se ei käytännössä ehdi vaikuttaa tarpeeksi käynnissä olevaan ilmastonmuutokseen.
Kaksi muuta toimintatapaa on epäselvempiä. Päästöoikeuksien poisostaminen tarkoittaisi osallistumista päästökauppaan. Vähäisehköllä tiedolla rakennetun käsitykseni mukaan Euroopan päästökauppa on sabotoitu ainakin sen ensi vaiheessa poliittisella tasolla: suurin osa oikeuksista annettiin ilmaiseksi, monet alat rajattiin kaupan ulkopuolelle - mm. lentoliikenne -, ja cap eli päästöjen kokonaismäärän rajoitus asetettiin niin korkealle, että se itse asiassa ei rajoittanut yhtään mitään (Wikipedia):
Jäljelle jäävät siis yhdistykset, joiden toiminta perustuu muille projekteille. Mainitulla eettinenkuluttaja.net-sivulla näytetään ensimmäisenä ja parhaana saksalainen Atmosfair, jonka yhteydessä mainitaan että Saksan hallitus on vuonna 2007 päättänyt käyttää sitä hyvittääkseen virkamiestensä lennot. Lähteenä on Satu Hassin blogi, joka antaisi muuten positiivista vaikutelmaa (Suomalainen eturivin vihreä, kuulostaa keskimääräistä luotettavammalta), paitsi että Hassi sekoilee blogissaan "ilmastoneutraaliudesta", mikä osoittaa että hän ei ainakaan tuolloin tiennyt mistä puhui. No, joka tapauksessa. Sijoittaa 80 % päästöhyvitysprojekteihin, jotka kaikki noudattavat CDM Gold Standard -sertifiointia. Standardissa askarruttaa, että se on jonkinlainen Kioton sopimuksen konkretisoituma, ja on siten pelättävissä että siinä on samat vesityksen mahdollisuudet kuin itse sopimuksessakin. Lisäksi on vähän huolestuttavaa, että standardin sponsoreina (pdf) on juuri niitä offset-firmoja, joita on syytä pitää epäilyttävinä viherpesun, mukaratkaisujen keksimisen ja väärien insentiivien tähden. Itse projektit näyttävät lupaavilta, vaikka ne vaikuttavatkin enemmän kehitysavulta kuin päästöjen hyvitykseltä.
Viimeisenä vaihtoehtotyyppinä tuolla sivulla on Maan Ystävät, joiden "lentomaksuilla ei hyvitetä päästöjä, vaan maksut käytetään pitkäjännitteiseen ilmastonmuutoksen torjuntatyöhön." Tämäkin kanta on huomioitava: olisiko parasta tukea jotakin tämänkaltaista toimintaa (Greenpeace? Vihreät?), jotka pyrkivät yhteiskunnallisella tasolla muutokseen? Itse ongelma kun ei ole yksilö-, vaan yhteiskunnallisella tasolla. Raha sinänsä kuitenkin saattaa silloin mennä ihan muihin tarkoituksiin kuin ilmastonmuutoksen torjuntaan (muuhun luonnonsuojeluun, mahdollisesti politiikkaan joka lopulta haittaa asiaa), joten sen "konkreettinen hyöty" on huomattavasti pienempi.
Selvää vastausta ei ole, taas on edessä Aidosti Vaikea Asia. Yksinkertaisinta, helpointa ja myös tehokkainta on - jos nyt kiinnitetään huomiota pelkästään lentämisen myötävaikuttamaan ilmastonmuutokseen - tietenkin olla lentämättä, ja vähentää omaa energiankulutusta muutenkin. Jos haluaa kuitenkin maksaa vanhoista synneistään... En tiedä. Olen väsynyt tästä selvityksestä, ja palaan asiaan parin päivän sisällä, mihin lopulta päädyin.
Olin lomamatkalla elokuussa Euroopan eteläosissa, minne tietenkin pääsi kätevimmin lentäen. Ennen matkaa spekuloitiin vaihtoehdoilla. Laivamatka Itämeren yli ja siitä junalla eteenpäin olisi maksanut selvästi enemmän kuin lentäminen (millä lienee tekemistä sen kanssa, että lentämistä tuetaan melkoisesti), pelkät matkat olisivat kestäneet kaksi päivää suuntaansa, ja vaikken tähän hätään nyt löytänyt mitään lukuja (ainoa oli tämä, joka ei aivan ollut samasta asiasta), muistaakseni laivamatkustuksen luontoatuhoavuus ei ole kovin kaukana lentämiststä. Junavaihtoehtoa kysyttiin matkatoimistosta, missä vastattiin että idän kautta ei pääse, vaan pitäisi mennä Baltian läpi ensin bussilla, mikä ei houkuttanut kun matkan piti olla rentouttava ja helppo. Lännestä taas olisi pitänyt joka tapauksessa mennä joko laivalla tai lentäen ensin meren yli, plus matka-ajan pidentyminen. Teimme siis ratkaisun lopulta tyypillisen länsimaisesti: mukavuus ja kätevyys astui ympäristöystävällisyyden yli. Päätin kuitenkin jo lippua ostaessamme että aion maksaa carbon offsetit, koska se nyt on vähintä mitä voin tehdä.
Asiasta luettaessa tulee hyvin nopeasti selväksi, että offsetit ovat pitkälti paremman omantunnon ostamista, ja haitallisia monessakin mielessä. Tästä ovat muut kirjoittaneet paremmin ja syvällisemmin, joten en puutu siihen pidempään. Toistan Maan Ystävien tiivistämää tekstiä:
Koko päästöjen hyvittämisen ajatus on ongelmallinen. Ilmastonmuutosta ei saada pysäytettyä maksamalla ulkopuoliselle taholle, joka hoitaa urakan muissa maissa. Maksujen maksaminen ei myöskään tee hiilidioksidipäästöjen tuottamisesta vähemmän haitallista. Ilmastonmuutoksen katastrofaalisten seurausten estämiseksi hiilidioksidipäästöjä täytyy vähentää huomattavasti. Paras hiilitonni on aina se, joka jää tuottamatta.Pyrin ottamaan opikseni (enkä vähiten välttääkseni tämänpäiväisen selvittelyn vaivan tulevaisuudessa) ja pyrkimään yhä enemmän käytännön ratkaisuihin. Kun nyt kuitenkin on tullut jo lennettyä, ja haluan asialle jotain tehdä, alla mietintöni ja mihin päädyin.
***
Eettinenkuluttaja.net (joka vaikuttaa hyvältä idealta, mutta ei tunnu toimivan käytännössä, päätellen siitä että päivitykset ovat vuoden vanhoja) listaa 15 yhdistystä ja yritystä jotka tarjoavat päästöhyvityskeinoja. Yritykset ovat poissa laskuista, koska ne on perustettu tekemään voittoa asiasta, joten hyvin sääntelemättömillä markkinoilla niillä on aivan liikaa insentiiviä (onko tuolle joku suomenkielinen sana?) tehdä rahaa muilla keinoin kuin todellisella ympäristön auttamisella. Lisäksi ne ovat tuolla Ethical Consumerin (?) vertailun mukaan järjestetyllä listalla keskimäärin alempana. On siis erilaisia yhdistyksiä, ja ne harjoittavat kolmenlaista toimintaa: ne pyrkivät hyvittämään jo toteutuneet päästöt esimerkiksi pystyttämällä puita jotka sitovat hiiltä ilmakehästä, ostavat markkinoilta pois päästöoikeuksia, tai pyrkivät vähentämään tulevaisuuden päästöjä erilaisilla energiansäästö- tms. projekteilla.
Puiden pystyttäminen on pienen hakemisen perusteella huono idea. Ongelmat voitaneen tiivistää siihen, että puiden hiilensitominen on hidasta ja epävarmaa ja siihen liittyy luotettavuus-, maankäyttö- ja biodiversiteettiongelmia. Vaikka jälkimmäiset ongelmat ratkaistaisiinkin, puun kasvuaika on niin pitkä, että se ei käytännössä ehdi vaikuttaa tarpeeksi käynnissä olevaan ilmastonmuutokseen.
Kaksi muuta toimintatapaa on epäselvempiä. Päästöoikeuksien poisostaminen tarkoittaisi osallistumista päästökauppaan. Vähäisehköllä tiedolla rakennetun käsitykseni mukaan Euroopan päästökauppa on sabotoitu ainakin sen ensi vaiheessa poliittisella tasolla: suurin osa oikeuksista annettiin ilmaiseksi, monet alat rajattiin kaupan ulkopuolelle - mm. lentoliikenne -, ja cap eli päästöjen kokonaismäärän rajoitus asetettiin niin korkealle, että se itse asiassa ei rajoittanut yhtään mitään (Wikipedia):
The price of allowances increased more or less steadily to its peak level in April 2006 of about €30 per tonne CO2,[13] but fell in May 2006 to under €10/ton on news that some countries were likely to give their industries such generous emission caps that there was no need for them to reduce emissions. Lack of scarcity under the first phase of the scheme continued through 2006 resulting in a trading price of €1.2 a tonne in March 2007, declining to €0.10 in September 2007.Soininvaara, jota arvostan itsenäisesti ajattelevana poliitikkona, mainitsi blogissaan että "yleisesti arvioidaan, että päästöoikeuksien tehokas taso olisi 30 €/tonni", valitettavasti ilman lähdettä. Siis kun teollisuus tajusi, että kaikesta lobbaamisesta huolimatta ne päätyvät maksamaan päästöistään sen verran että sillä on väliä, ne menivät luonnollisesti lobbaamaan lisää, kunnes saivat oikeuksia lisää. Ei ole mitään takeita, etteikö koko päästökauppajärjestelmä toimisi jatkossakin samoin, koska poliitikot määräävät rajat, ja erittäin vaikutusvaltaisen teollisuuden intresseissä on pitää hinta sen verran alhaalla että varmasti mihinkään todellisiin toimiin ei tarvitse ryhtyä. (Lisättäköön, että ko. Wikipedia-artikkelin perusteella EU:n kokonaispäästöt kasvoivat 1.9 % päästökaupan ensimmäisen vaiheen aikana.) Vaikea on pitää järkevänä yksityishenkilön maksaa pienentääkseen päästöoikeuksien määrää, jos ensin alkuperäinen luku on mitoitettu olemaan liian suuri, ja myöhemmin mikäli se osoittautuu sittenkin liian tiukaksi, sitä voidaan poliittisesti muokata erityisintresseille sopivammaksi.
Jäljelle jäävät siis yhdistykset, joiden toiminta perustuu muille projekteille. Mainitulla eettinenkuluttaja.net-sivulla näytetään ensimmäisenä ja parhaana saksalainen Atmosfair, jonka yhteydessä mainitaan että Saksan hallitus on vuonna 2007 päättänyt käyttää sitä hyvittääkseen virkamiestensä lennot. Lähteenä on Satu Hassin blogi, joka antaisi muuten positiivista vaikutelmaa (Suomalainen eturivin vihreä, kuulostaa keskimääräistä luotettavammalta), paitsi että Hassi sekoilee blogissaan "ilmastoneutraaliudesta", mikä osoittaa että hän ei ainakaan tuolloin tiennyt mistä puhui. No, joka tapauksessa. Sijoittaa 80 % päästöhyvitysprojekteihin, jotka kaikki noudattavat CDM Gold Standard -sertifiointia. Standardissa askarruttaa, että se on jonkinlainen Kioton sopimuksen konkretisoituma, ja on siten pelättävissä että siinä on samat vesityksen mahdollisuudet kuin itse sopimuksessakin. Lisäksi on vähän huolestuttavaa, että standardin sponsoreina (pdf) on juuri niitä offset-firmoja, joita on syytä pitää epäilyttävinä viherpesun, mukaratkaisujen keksimisen ja väärien insentiivien tähden. Itse projektit näyttävät lupaavilta, vaikka ne vaikuttavatkin enemmän kehitysavulta kuin päästöjen hyvitykseltä.
Viimeisenä vaihtoehtotyyppinä tuolla sivulla on Maan Ystävät, joiden "lentomaksuilla ei hyvitetä päästöjä, vaan maksut käytetään pitkäjännitteiseen ilmastonmuutoksen torjuntatyöhön." Tämäkin kanta on huomioitava: olisiko parasta tukea jotakin tämänkaltaista toimintaa (Greenpeace? Vihreät?), jotka pyrkivät yhteiskunnallisella tasolla muutokseen? Itse ongelma kun ei ole yksilö-, vaan yhteiskunnallisella tasolla. Raha sinänsä kuitenkin saattaa silloin mennä ihan muihin tarkoituksiin kuin ilmastonmuutoksen torjuntaan (muuhun luonnonsuojeluun, mahdollisesti politiikkaan joka lopulta haittaa asiaa), joten sen "konkreettinen hyöty" on huomattavasti pienempi.
Selvää vastausta ei ole, taas on edessä Aidosti Vaikea Asia. Yksinkertaisinta, helpointa ja myös tehokkainta on - jos nyt kiinnitetään huomiota pelkästään lentämisen myötävaikuttamaan ilmastonmuutokseen - tietenkin olla lentämättä, ja vähentää omaa energiankulutusta muutenkin. Jos haluaa kuitenkin maksaa vanhoista synneistään... En tiedä. Olen väsynyt tästä selvityksestä, ja palaan asiaan parin päivän sisällä, mihin lopulta päädyin.
Miten hyvä ihminen korruptoidaan, lisäys
Edelliseen merkintään liittyen: Johanna Korhosen kolumni aiheesta (HS 15.7.2009), jonka otin talteen aikoinaan sen luettuani.
Sunday, September 27, 2009
Haja-ajatus: Miten hyvä ihminen korruptoidaan
Vaikka olen pyrkinyt olemaan kommentoimatta vaalirahoitussotkuja ja vastaavaa päivänpolitiikan tapahtumia sinänsä (osin siksi, että melkein kaikki on sanottu muualla, että yritän pitää jonkun fokuksen maailman parantamisessa, että siitä tulisi ihan liikaa asiaa jos alkaisi tosissaan penkoa), tässä on tiettyjä periaatteellisia puolia jotka eivät mene pelkäksi toisteluksi. Ja sitä paitsi mieleni on tehnyt jo pitkään kommentoida.
Keskustellessani vaalirahoituksista ja poliitikoista eteen on tullut kysymys siitä, missä määrin epämääräisyyksiä tehneet poliitikot valehtelevat (tai kiertävät sitä minkä tietävät olevan totta) ja missä määrin he ovat tosissaan esim. väittäessään etteivät tienneet tai ovat sitä mieltä että asiassa ei ole mitään väärää. Huolimatta yleisestä pessimismistäni, uskon aika vakaasti, että enimmäkseen kyse ei ole valehtelusta, ja silloinkin kun on, sen ajatellaan rehellisesti olevan jonkun hyvän puolesta.
Jussi Saramo (älkää kysykö, en minäkään ollut koskaan kuullut hänestä) kertoo miksi:
Kun työ ja poliitikko etenee, summat kasvavat vähitellen, koska asiat joita käsitellään kasvavat. Vaikutusvalta kasvaa, ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt, hekin liikkuvat suuremmissa rahoissa. Eihän esim. kaupunginvaltuutettua, kaupunginjohtajaa, suuren firman johtajaa, kansanedustajaa - herran tähden: ministeriä! - voi viedä syömään ihan mihin tahansa. Heidän juhlansa ovat hienompia, seminaariliputkin (ja seminaarissa on oltava, sillä siellä ovat kaikki jotka ovat ketään) maksavat jo sen viisi sataa, kaikki tämä on sen hyvän asian tähden. Nuorison asuntojen, opiskelijoiden etujen, tietyn kansanryhmän oikeuksien tähden. Kun tuki kasvaa viidestä sadasta tuhanteen, kahteen tuhanteen, viiteen tuhanteen, missä vaiheessa pitäisi tulla mieleen että tämä nyt ei enää ole ok? Kun on elänyt ja työskennellyt siinä maailmassa vuosikausia, antanut hitto vie itseään niin paljon sen hyvän eteen, ja sitten jotkut väittävät että tämän hyvän asian tukeminen olisi väärin?
Korruptoituvuus on ihmisessä luontaisena ominaisuutena. Itsekin olen ollut jossain yliopistojärjestötoiminnassa, missä hallitus maksaa itselleen palkkiona kovasta uurastamisesta (ja älkää käsittäkö väärin: se on, usein ainakin, kovaa uurastamista) järjestön rahoilla illan juhlat tai aterioinnin. Joskus jossain budjetin kohdassa on liikaa rahaa eikä tiedetä, mitä sille pitäisi tehdä, eikä sitä systeemin kankeuden takia voi oikein palauttaakaan (minne? jäsenille, jokaiselle 50 senttiä?) joten se voidaan ottaa ylimääräisenä palkkiona, onhan sitä tehty työtä sen verran. Tai käyttää johonkin hankintaan, jota hallitus tahtoo, vaikkei se niin olisikaan sinänsä järjestön hyödyksi. Kuvittelisin, että ylioppilaskunnassa pidemmälle mentäessä suuremmat kihot, koska pyörittelevät isompia rahoja, isompia asioita, saattavat maksaa itselleen palkkiona isommat juhlat, isompia etuja. Ja valmistuttuaan heillä on kokemusta vaikuttamisesta, ja he menevät kaupunginvaltuustoon, eduskuntaan, ja asiat ovat isompia, rahat ovat isompia, kihot ovat isompia.
On ihan Aidosti Vaikea Asia, missä vaiheessa tällainen muuttuu ei-hyväksyttäväksi. Pienten järjestöjen hallituksen tyypillisesti tekevät epäkiitollista työtä, josta tulee hyvin vähän palkkiota, joten joku yhden illan kaatajaiset lienee vain pieni maksu siitä, että joku ylipäätään viitsi hommaa hoitaa. Mutta kenen tahansa tällaiseen ryhtyvän pitäisi ymmärtää kaksi asiaa.
Ensinnäkin, on tapoja, joilla järjestelmän puitteissa on hyväksyttävää kiittää jotakuta hyvästä työstä. Ja sitten on tapoja, joilla moinen ei ole hyväksyttävää. Yleishyödyllisen säätiön (jonka säännöissä ei erikseen moista lue) myöntämät vaalituet poliitikoille eivät tällainen kuitenkaan voi olla, oli poliitikko kuinka meritoitunut ko. säätiön palveluksessa tahansa. Samat tahot, jotka tukevat säätiötä tukeakseen sen tehtävää, voivat tukea myös poliitikkoa, jos uskovat sen tukevan samaa tehtävää, mutta säätiön ei tule olla silloin siinä välissä kierrättämässä rahaa kauttaan.
Toiseksi, ja tärkeämpänä pointtina: kenen tahansa politiikkaan lähtevän tulisi tajuta, että tapa jossa yleisistä asioista päättävät palkitsevat itsensä (tai jonkun muun sisäpiiriläisen) johtaa korruptioon. Siten päästään tilanteeseen, jossa on maan tapa, että johtajat kaiken suhteellisuudentajun menettäneenä ostavat kalliita huonekaluja, puolueväriä tunnustavat virkamiehet järjestelevät moottorikelkkatehtaita omilleen, poliitikot päättävät säätiöiden hallituksessa tuesta itselleen, hyvä veli -verkostot pelastavat omia (poliittisesti arkaluontoisia, rikoksesta epäiltyjä tai jopa tuomittuja) suojatyöpaikkoihin, edustajat päättävät korottaa omia palkkojaan täysin riippumatta mistään, ja niin edelleen. Se, että poliitikot uskovat kaiken olevan ihan ok, koska aina on tehty ja kaikki tekevät niin osoittaa, kuinka poliittinen kulttuuri on vuosien saatossa muuttanut nämä jussisaramot mattivanhasiksi. Se, että kaikki tekevät niin, ei tee toiminnasta hyväksyttävää, vaan nimenomaan se tekee siitä mahdotonta hyväksyä: korruptiota jonka hyöty yksilöille on toiminnan alkuperäisestä tarkoituksesta pois.
Maan tapa on varmasti monen muun maankin tapa, ja valtajärjestelmien yleensäkin. Mutta se ei poista sitä vastuuta, että pienintä politiikkaa pienten järjestöjen piirissä tekevien tulisi tajuta, mitkä ovat poliittisen kulttuurin, joka hyväksyy päättäjien myöntää itselleen pientä yksilöllistä hyötyä, seuraukset suuremmassa mittakaavassa. Jos moraalia ei pidetä pienemmissä asioissa korkealla ("eihän näistä parista kymmenestä eurosta ole väliä"), onko helpompi vai vaikeampi sen jälkeen koettaa pitää sitä korkealla suuremmissa asioissa?
edit: Saramon kirjoituksen kommenteissa hän selventää, että Alkuasunnot (jolta rahaa sai) on yritys, ei säätiö. Tämä muuttaa tilannetta hänen osaltaan, mutta ei pointtiani.
Keskustellessani vaalirahoituksista ja poliitikoista eteen on tullut kysymys siitä, missä määrin epämääräisyyksiä tehneet poliitikot valehtelevat (tai kiertävät sitä minkä tietävät olevan totta) ja missä määrin he ovat tosissaan esim. väittäessään etteivät tienneet tai ovat sitä mieltä että asiassa ei ole mitään väärää. Huolimatta yleisestä pessimismistäni, uskon aika vakaasti, että enimmäkseen kyse ei ole valehtelusta, ja silloinkin kun on, sen ajatellaan rehellisesti olevan jonkun hyvän puolesta.
Jussi Saramo (älkää kysykö, en minäkään ollut koskaan kuullut hänestä) kertoo miksi:
Vähemmän yllätyksellisesti, poliitikot ovat luultavasti tyypillisesti lähteneet politiikkaan sen tähden, että pitävät jotain asiaa tärkeänä. Alkuvaiheessa he ajattelevat kuten Jussi tuossa. He ovat tehneet hyvän asian eteen vapaaehtoistyötä, nähneet paljon vaivaa ja käyttäneet omia varojaankin, ihan vapaaehtoisesti, koska asia on sen arvoinen. Kun he saavat itse jotain vihdoin vastineeksi hyvästä työstä, he ovat otettuja: heidät - ja heidän asiansa - on huomattu! Sitähän varten tässä työtä tehdään! Ei tule mieleenkään, että tässä pienessä tuessa olisi jotain väärää.Olen tehnyt kymmenen vuoden ajan vapaaehtoistyötä nuorisoasuntojen hyväksi. Se on tarkoittanut satoja tunteja palkatonta työtä ja satojen eurojen matkakuluja omasta pussista. Koska asia on tärkeä, en ole tullut ajatelleeksi menettämääni aikaa, tai perineeksi matkakuluja.
Kun viime talvena kuulin alkuasuntojen puheenjohtajiston päättäneen tukea kampanjaani 500 eurolla, olin otettu. Ei tullut mieleenikään, että tässä pienessä tuessa olisi jotain väärää, olihan se vain pieni osa siitä rahamäärästä jota olen itse asian eteen laittanut. Tuolla summalla saa pienen lehtimainoksen, Hesarista ei sitäkään, eli ei sillä europarlamenttiin asti päästä. Symbolisesti se oli kuitenkin tärkeä, valituksi tullessani jatkaisin tietysti työtäni nuorten asumisen hyväksi. Ihan avoimesti, kuten tähänkin asti.
Kun työ ja poliitikko etenee, summat kasvavat vähitellen, koska asiat joita käsitellään kasvavat. Vaikutusvalta kasvaa, ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt, hekin liikkuvat suuremmissa rahoissa. Eihän esim. kaupunginvaltuutettua, kaupunginjohtajaa, suuren firman johtajaa, kansanedustajaa - herran tähden: ministeriä! - voi viedä syömään ihan mihin tahansa. Heidän juhlansa ovat hienompia, seminaariliputkin (ja seminaarissa on oltava, sillä siellä ovat kaikki jotka ovat ketään) maksavat jo sen viisi sataa, kaikki tämä on sen hyvän asian tähden. Nuorison asuntojen, opiskelijoiden etujen, tietyn kansanryhmän oikeuksien tähden. Kun tuki kasvaa viidestä sadasta tuhanteen, kahteen tuhanteen, viiteen tuhanteen, missä vaiheessa pitäisi tulla mieleen että tämä nyt ei enää ole ok? Kun on elänyt ja työskennellyt siinä maailmassa vuosikausia, antanut hitto vie itseään niin paljon sen hyvän eteen, ja sitten jotkut väittävät että tämän hyvän asian tukeminen olisi väärin?
Korruptoituvuus on ihmisessä luontaisena ominaisuutena. Itsekin olen ollut jossain yliopistojärjestötoiminnassa, missä hallitus maksaa itselleen palkkiona kovasta uurastamisesta (ja älkää käsittäkö väärin: se on, usein ainakin, kovaa uurastamista) järjestön rahoilla illan juhlat tai aterioinnin. Joskus jossain budjetin kohdassa on liikaa rahaa eikä tiedetä, mitä sille pitäisi tehdä, eikä sitä systeemin kankeuden takia voi oikein palauttaakaan (minne? jäsenille, jokaiselle 50 senttiä?) joten se voidaan ottaa ylimääräisenä palkkiona, onhan sitä tehty työtä sen verran. Tai käyttää johonkin hankintaan, jota hallitus tahtoo, vaikkei se niin olisikaan sinänsä järjestön hyödyksi. Kuvittelisin, että ylioppilaskunnassa pidemmälle mentäessä suuremmat kihot, koska pyörittelevät isompia rahoja, isompia asioita, saattavat maksaa itselleen palkkiona isommat juhlat, isompia etuja. Ja valmistuttuaan heillä on kokemusta vaikuttamisesta, ja he menevät kaupunginvaltuustoon, eduskuntaan, ja asiat ovat isompia, rahat ovat isompia, kihot ovat isompia.
On ihan Aidosti Vaikea Asia, missä vaiheessa tällainen muuttuu ei-hyväksyttäväksi. Pienten järjestöjen hallituksen tyypillisesti tekevät epäkiitollista työtä, josta tulee hyvin vähän palkkiota, joten joku yhden illan kaatajaiset lienee vain pieni maksu siitä, että joku ylipäätään viitsi hommaa hoitaa. Mutta kenen tahansa tällaiseen ryhtyvän pitäisi ymmärtää kaksi asiaa.
Ensinnäkin, on tapoja, joilla järjestelmän puitteissa on hyväksyttävää kiittää jotakuta hyvästä työstä. Ja sitten on tapoja, joilla moinen ei ole hyväksyttävää. Yleishyödyllisen säätiön (jonka säännöissä ei erikseen moista lue) myöntämät vaalituet poliitikoille eivät tällainen kuitenkaan voi olla, oli poliitikko kuinka meritoitunut ko. säätiön palveluksessa tahansa. Samat tahot, jotka tukevat säätiötä tukeakseen sen tehtävää, voivat tukea myös poliitikkoa, jos uskovat sen tukevan samaa tehtävää, mutta säätiön ei tule olla silloin siinä välissä kierrättämässä rahaa kauttaan.
Toiseksi, ja tärkeämpänä pointtina: kenen tahansa politiikkaan lähtevän tulisi tajuta, että tapa jossa yleisistä asioista päättävät palkitsevat itsensä (tai jonkun muun sisäpiiriläisen) johtaa korruptioon. Siten päästään tilanteeseen, jossa on maan tapa, että johtajat kaiken suhteellisuudentajun menettäneenä ostavat kalliita huonekaluja, puolueväriä tunnustavat virkamiehet järjestelevät moottorikelkkatehtaita omilleen, poliitikot päättävät säätiöiden hallituksessa tuesta itselleen, hyvä veli -verkostot pelastavat omia (poliittisesti arkaluontoisia, rikoksesta epäiltyjä tai jopa tuomittuja) suojatyöpaikkoihin, edustajat päättävät korottaa omia palkkojaan täysin riippumatta mistään, ja niin edelleen. Se, että poliitikot uskovat kaiken olevan ihan ok, koska aina on tehty ja kaikki tekevät niin osoittaa, kuinka poliittinen kulttuuri on vuosien saatossa muuttanut nämä jussisaramot mattivanhasiksi. Se, että kaikki tekevät niin, ei tee toiminnasta hyväksyttävää, vaan nimenomaan se tekee siitä mahdotonta hyväksyä: korruptiota jonka hyöty yksilöille on toiminnan alkuperäisestä tarkoituksesta pois.
Maan tapa on varmasti monen muun maankin tapa, ja valtajärjestelmien yleensäkin. Mutta se ei poista sitä vastuuta, että pienintä politiikkaa pienten järjestöjen piirissä tekevien tulisi tajuta, mitkä ovat poliittisen kulttuurin, joka hyväksyy päättäjien myöntää itselleen pientä yksilöllistä hyötyä, seuraukset suuremmassa mittakaavassa. Jos moraalia ei pidetä pienemmissä asioissa korkealla ("eihän näistä parista kymmenestä eurosta ole väliä"), onko helpompi vai vaikeampi sen jälkeen koettaa pitää sitä korkealla suuremmissa asioissa?
edit: Saramon kirjoituksen kommenteissa hän selventää, että Alkuasunnot (jolta rahaa sai) on yritys, ei säätiö. Tämä muuttaa tilannetta hänen osaltaan, mutta ei pointtiani.
Sunday, September 13, 2009
Kulutus ja ympäristö Lyytisen mukaan
Jatkokommenttina Lyytisen kolumniin.
Toiseksi, "[hyvinvoinnin] kasvu puolestaan vähentäisi ympäristön kuormitusta". Myönnän, en ihan ymmärrä mitä tässä yritetään sanoa. Kun ihmiset voivat paremmin he saastuttavat vähemmän? Millä perusteella? (Pitäisi varmaan lukea siitä Fölsteriltä itseltään.)
Kolmanneksi: "Kun elintaso nousee, myös ympäristöystävällisyyteen on varaa." Epäilemättä niin, mutta elintason nousu ei luullakseni mistään erityisestä syystä automaattisesti lisää ympäristöystävällisyyttä. Jos kyse on vain materiaalisen elintason noususta, voisin kuvitella sen helpostikin heikentävän ympäristön tilaa, kun siihen pyritään useammilla eri keinoilla. Toki materiaalisen ja laajemmankin elintason kasvu antaa tilaa asenteille, että ympäristöstäkin ryhdytään välittämään enemmän kun välttämättömät tarpeet ja vähän päällekin on tyydytetty. Mutta jos tätä yhteyttä käytetään perusteluksi sille, että ensin pitäisi pyrkiä elintason kasvuun ja sitten vasta ympäristöystävällisyyteen yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä (mistä kuvittelen tässä olleen kyse), ollaan aika kieroontuneessa ajattelussa.
Jos kirjoittaja jo tunnistaa ympäristöystävällisyyden arvoksi, miksi sitä ei tulisi seurata lainsäädännössä ja päätöksissä jo samalla kun pyritään elintason kasvuun? Siis muutoin kuin siksi, että pitää elintason kasvua tärkeämpänä kuin ympäristön tilasta huolehtimista. (Ja jos asiayhteys oli ilmastonmuutos ja se, että jotain tarttis tehdä ja nopeasti, niin kirjoittaja joko ei todella usko ilmastonmuutoksen katastrofaalisiin seurauksiin, tai pitää elintasoa - varmaankin omaansa - tärkeämpänä kuin seurauksia, jotka koituvat lähinnä muille.) Ainoana mieleen tulee se, että asenneilmapiiri ei vielä hahmota ympäristöongelmien vakavuutta ja sille pitää perustella resurssien käyttämistä johonkin niin abstraktiin. Kuten kehitysmaissa ilmeisesti on. Tämä puolestaan on ihan Aidosti Vaikea Asia.
Ilmastonmuutoksen katastrofaalisuus on epävarma, abstrakti ja kaukainen, ja siksi on valitettavasti täyttä realismia arvioida, että (jos se toteutuu) sitä ei tulla välttämään kovin suuressa määrin, koska ihmisiä ei tasan saada toimimaan omaa eduksi näkemäänsä (= materiaalinen yltäkylläisyys) vastaan noin psykologisesti epäpakottavin perustein. Minun mielestäni asiaa täytyykin lähestyä toiselta kannalta: yhteiskunnalliseen muutokseen täytyy ryhtyä täysin ilmastonmuutoksesta riippumattakin. Vaikka maapallo ei lämpenisikään holtittomasti, resurssien tuhlaaminen täytyy lopettaa joka tapauksessa jossain vaiheessa. Vaikka kulutuksen kasvu saavutettaisiin pelkällä tehokkuuden lisäämisellä, loputtoman kasvun ihannetta ei voi pitää hyvänä ihmisten henkiselle hyvinvoinnille.
Meillä on länsimaissa täydet mahdollisuudet riittävään materiaaliseen hyvinvointiin. Miksi siis pyrkiä lisäämään sitä, kun voisimme ensimmäistä kertaa historiassa pyrkiä laajalti myös henkiseen hyvinvointiin? Siinä sivussa tulisi pelastettua planeettakin.
Fölster kyseenalaistaa monia vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi kulutuksen vähentäminen pienentää hyvinvointia – jonka kasvu puolestaan vähentäisi ympäristön kuormitusta. Kun elintaso nousee, myös ympäristöystävällisyyteen on varaa.Ensinnäkin, "kulutuksen vähentäminen pienentää hyvinvointia" - mihin tämä perustuu? Kulutuksen kasvu (tulkittuna bruttokansantuotteen kasvuksi) on käsittääkseni yhteydessä hyvinvoinnin kasvuun, tämä on jossain määrin yleisesti hyväksyttyä. Ainakin siis siinä määrin, että kun kehittyvä maa nousee länsimaisen kulutuksen tasolle, myös sen hyvinvointi tapaa kasvaa monilla erilaisilla mittareilla (keskimääräinen ikä, lapsikuolleisuus, subjektiivinen tyytyväisyys yms). Sen sijaan käsittääkseni - ja en tiedä tarkkaan, jos joku tietää paremmin, kertokoon - ei ole mitään todisteita siitä että kulutuksen vähentäminen pienentäisi hyvinvointia. Lama, joka vähentää kulutusta, vähentää myös hyvinvointia, koska ihmiset ahdistuvat rahatilanteen heikkenemisestä ja epävarmuudesta ja niin edespäin, mutta luultavasti missään maassa ei olla yleisesti ja vapaaehtoisesti pyritty vähentämään kulutusta siinä määrin, että todellisia seurauksia hyvinvoinnille olisi pystytty tutkimaan. Asiaa sivuttiin Akateemisen talousblogin ikuista talouskasvua käsitelleen postauksen kommenteissa.
Toiseksi, "[hyvinvoinnin] kasvu puolestaan vähentäisi ympäristön kuormitusta". Myönnän, en ihan ymmärrä mitä tässä yritetään sanoa. Kun ihmiset voivat paremmin he saastuttavat vähemmän? Millä perusteella? (Pitäisi varmaan lukea siitä Fölsteriltä itseltään.)
Kolmanneksi: "Kun elintaso nousee, myös ympäristöystävällisyyteen on varaa." Epäilemättä niin, mutta elintason nousu ei luullakseni mistään erityisestä syystä automaattisesti lisää ympäristöystävällisyyttä. Jos kyse on vain materiaalisen elintason noususta, voisin kuvitella sen helpostikin heikentävän ympäristön tilaa, kun siihen pyritään useammilla eri keinoilla. Toki materiaalisen ja laajemmankin elintason kasvu antaa tilaa asenteille, että ympäristöstäkin ryhdytään välittämään enemmän kun välttämättömät tarpeet ja vähän päällekin on tyydytetty. Mutta jos tätä yhteyttä käytetään perusteluksi sille, että ensin pitäisi pyrkiä elintason kasvuun ja sitten vasta ympäristöystävällisyyteen yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä (mistä kuvittelen tässä olleen kyse), ollaan aika kieroontuneessa ajattelussa.
Jos kirjoittaja jo tunnistaa ympäristöystävällisyyden arvoksi, miksi sitä ei tulisi seurata lainsäädännössä ja päätöksissä jo samalla kun pyritään elintason kasvuun? Siis muutoin kuin siksi, että pitää elintason kasvua tärkeämpänä kuin ympäristön tilasta huolehtimista. (Ja jos asiayhteys oli ilmastonmuutos ja se, että jotain tarttis tehdä ja nopeasti, niin kirjoittaja joko ei todella usko ilmastonmuutoksen katastrofaalisiin seurauksiin, tai pitää elintasoa - varmaankin omaansa - tärkeämpänä kuin seurauksia, jotka koituvat lähinnä muille.) Ainoana mieleen tulee se, että asenneilmapiiri ei vielä hahmota ympäristöongelmien vakavuutta ja sille pitää perustella resurssien käyttämistä johonkin niin abstraktiin. Kuten kehitysmaissa ilmeisesti on. Tämä puolestaan on ihan Aidosti Vaikea Asia.
Ilmastonmuutoksen katastrofaalisuus on epävarma, abstrakti ja kaukainen, ja siksi on valitettavasti täyttä realismia arvioida, että (jos se toteutuu) sitä ei tulla välttämään kovin suuressa määrin, koska ihmisiä ei tasan saada toimimaan omaa eduksi näkemäänsä (= materiaalinen yltäkylläisyys) vastaan noin psykologisesti epäpakottavin perustein. Minun mielestäni asiaa täytyykin lähestyä toiselta kannalta: yhteiskunnalliseen muutokseen täytyy ryhtyä täysin ilmastonmuutoksesta riippumattakin. Vaikka maapallo ei lämpenisikään holtittomasti, resurssien tuhlaaminen täytyy lopettaa joka tapauksessa jossain vaiheessa. Vaikka kulutuksen kasvu saavutettaisiin pelkällä tehokkuuden lisäämisellä, loputtoman kasvun ihannetta ei voi pitää hyvänä ihmisten henkiselle hyvinvoinnille.
Meillä on länsimaissa täydet mahdollisuudet riittävään materiaaliseen hyvinvointiin. Miksi siis pyrkiä lisäämään sitä, kun voisimme ensimmäistä kertaa historiassa pyrkiä laajalti myös henkiseen hyvinvointiin? Siinä sivussa tulisi pelastettua planeettakin.
Ei-radikaali ilmastopolitiikka, osa 2
Ja taas pitää kommentoida Hesaria.
Jarkko Lyytinen kirjoittaa kolumnissaan ilmastonmuutokseen reagoimisesta viittaamalla Stefan Fölsterin kirjaan Maailmanloppu on peruttu (jota en jostain syystä nopeilla hauilla löytänyt mistään - lieneekö aivan uusi?). Edelliseen postaukseeni liittyy kirjoituksessa havaittava "realistinen" asenne: nykymenon on jatkuttava, vaikka joitan pieniä muutoksia pitääkin tehdä. Asenteesta kertoo esim. tämä:
En ole varsinaisesti eri mieltä, mikä johtuu ehkä aika paljon siitä, että olen luonteeltani pessimisti. Koska pidän itseäni kuitenkin positiivisena pessimistinä, näen ongelmalliseksi hylätä optimaalisen ratkaisun vain todennäköisyyden perusteella, kun ero optimaalisen ja todennäköisen välillä on moraalisesti valtava.
Optimaalinen ratkaisu eli radikaali ilmastopolitiikka on mahdoton, koska siitä tehdään mahdoton. Me ihmiset, ja oleellisemmin länsimaiden kansalaiset, katsomme omasta yhden henkilön näkökulmastamme (suhteellisesti) hyvinvoivan Suomen kattojen yli ja toteamme, että vaikka minä olisinkin valmis tekemään jotain, nuo muut eivät varmastikaan ole. Ei siis kannata vaivautua ja olemme hiljaa, emmekä nosta meteliä siellä missä sillä on väliä. Ja koska poliitikot ovat samanlaisia kuin me, he katsovat omasta näkökulmastaan hiljaa pysyvien äänestäjien yli, ja toteavat, että vaikka minä olisinkin valmis tekemään jotain, nuo eivät sitä hyväksy. Joten ei siis kannata tuhlata voimia hävittyyn taisteluun vaan varautua todennäköisimpään.
Historiassa on kuitenkin todisteita yhteiskuntien täyskäännöksistä, kun johtajat ovat olleet kyllin vahvoja ja laittaneet valtiolaivan kääntymään. Mielenkiintoisesti suurimmat ja nopeimmat (tai ainakin ensimmäisenä mieleen tulevat) ovat olleet enemmän tai vähemmän totalitaristisia muutoksia: kommunistinen vallankumous Venäjällä ja Kiinassa, muutos Saksassa maailmansotien välillä... On ilmeistä, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa nopeastikin. Eri asia on, voidaanko ennusteilla oikeuttaa totalitaristista järjestelmää joka muutoksen varmaankin saisi aikaan. Ehkä pienempi muutos, analoginen sotaan varautumisen kanssa ulkoisen uhan muodostuessa yhä ilmeisemmäksi, riittäisi. En tiedä. Näyttää kuitenkin siltä, että pelkkään realismiin pohjautuvan poliitikan on parempi alkaa varautua välttämättömään, jos kerran seurauksia ei kerran edes yritetä tosissaan välttää.
***
Lisäkommentti Lyytisen tekstiin:
Jarkko Lyytinen kirjoittaa kolumnissaan ilmastonmuutokseen reagoimisesta viittaamalla Stefan Fölsterin kirjaan Maailmanloppu on peruttu (jota en jostain syystä nopeilla hauilla löytänyt mistään - lieneekö aivan uusi?). Edelliseen postaukseeni liittyy kirjoituksessa havaittava "realistinen" asenne: nykymenon on jatkuttava, vaikka joitan pieniä muutoksia pitääkin tehdä. Asenteesta kertoo esim. tämä:
Useimmat länsimaat rikkovat ilmastonmuutoksen torjunnassa katastrofinhallinnan ensimmäistä sääntöä. Sen mukaan toimenpiteiden pitäisi pohjautua siihen, mitä ihmiset todennäköisesti tekevät. Ei siihen, mitä heidän pitäisi tehdä.Tässähän ollaan aivan oikeassa, realistisesti katsoen. Ihmiset todennäköisesti eivät tee vapaaehtoisesti täyskäännöstä elämässään vain koska heille kerrotaan elämäntapansa todennäköinen hinta muualla oleville ja tuleville ihmisille. On siis parempi varautua luultavimpaan tulevaisuuteen eikä käyttää resursseja siihen mikä olisi optimaalisin ratkaisu, koska luultavasti optimaalisinta ei saada toteutettua.
Ilmastokeskustelussa vaietaan Fölsterin mielestä olennaisista asioista. Kuten siitä, kuinka ihmiset voisivat sopeutua elämään lämpimämmällä maapallolla.
En ole varsinaisesti eri mieltä, mikä johtuu ehkä aika paljon siitä, että olen luonteeltani pessimisti. Koska pidän itseäni kuitenkin positiivisena pessimistinä, näen ongelmalliseksi hylätä optimaalisen ratkaisun vain todennäköisyyden perusteella, kun ero optimaalisen ja todennäköisen välillä on moraalisesti valtava.
Optimaalinen ratkaisu eli radikaali ilmastopolitiikka on mahdoton, koska siitä tehdään mahdoton. Me ihmiset, ja oleellisemmin länsimaiden kansalaiset, katsomme omasta yhden henkilön näkökulmastamme (suhteellisesti) hyvinvoivan Suomen kattojen yli ja toteamme, että vaikka minä olisinkin valmis tekemään jotain, nuo muut eivät varmastikaan ole. Ei siis kannata vaivautua ja olemme hiljaa, emmekä nosta meteliä siellä missä sillä on väliä. Ja koska poliitikot ovat samanlaisia kuin me, he katsovat omasta näkökulmastaan hiljaa pysyvien äänestäjien yli, ja toteavat, että vaikka minä olisinkin valmis tekemään jotain, nuo eivät sitä hyväksy. Joten ei siis kannata tuhlata voimia hävittyyn taisteluun vaan varautua todennäköisimpään.
Historiassa on kuitenkin todisteita yhteiskuntien täyskäännöksistä, kun johtajat ovat olleet kyllin vahvoja ja laittaneet valtiolaivan kääntymään. Mielenkiintoisesti suurimmat ja nopeimmat (tai ainakin ensimmäisenä mieleen tulevat) ovat olleet enemmän tai vähemmän totalitaristisia muutoksia: kommunistinen vallankumous Venäjällä ja Kiinassa, muutos Saksassa maailmansotien välillä... On ilmeistä, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa nopeastikin. Eri asia on, voidaanko ennusteilla oikeuttaa totalitaristista järjestelmää joka muutoksen varmaankin saisi aikaan. Ehkä pienempi muutos, analoginen sotaan varautumisen kanssa ulkoisen uhan muodostuessa yhä ilmeisemmäksi, riittäisi. En tiedä. Näyttää kuitenkin siltä, että pelkkään realismiin pohjautuvan poliitikan on parempi alkaa varautua välttämättömään, jos kerran seurauksia ei kerran edes yritetä tosissaan välttää.
***
Lisäkommentti Lyytisen tekstiin:
Nykypäivän Augustinus on Al Gore, jonka oscaroitu Epämiellyttävä totuus -elokuva sisälsi niin paljon virheitä, että Britannian tuomioistuimet kielsivät sen esittämisen kouluissa.Yhdellä haulla löydetty wikipedia-artikkeli ainakin väittää, että oikeusjutussa ilmastonmuutoksen kieltäjät yrittivät estää sen esittämisen kouluissa, mutta hävisivät koska oikeus totesi elokuvan sanoman pääasiassa todenmukaiseksi.
Subscribe to:
Posts (Atom)