Haja-ajatus: Miten hyvä ihminen korruptoidaan

Vaikka olen pyrkinyt olemaan kommentoimatta vaalirahoitussotkuja ja vastaavaa päivänpolitiikan tapahtumia sinänsä (osin siksi, että melkein kaikki on sanottu muualla, että yritän pitää jonkun fokuksen maailman parantamisessa, että siitä tulisi ihan liikaa asiaa jos alkaisi tosissaan penkoa), tässä on tiettyjä periaatteellisia puolia jotka eivät mene pelkäksi toisteluksi. Ja sitä paitsi mieleni on tehnyt jo pitkään kommentoida.

Keskustellessani vaalirahoituksista ja poliitikoista eteen on tullut kysymys siitä, missä määrin epämääräisyyksiä tehneet poliitikot valehtelevat (tai kiertävät sitä minkä tietävät olevan totta) ja missä määrin he ovat tosissaan esim. väittäessään etteivät tienneet tai ovat sitä mieltä että asiassa ei ole mitään väärää. Huolimatta yleisestä pessimismistäni, uskon aika vakaasti, että enimmäkseen kyse ei ole valehtelusta, ja silloinkin kun on, sen ajatellaan rehellisesti olevan jonkun hyvän puolesta.

Jussi Saramo (älkää kysykö, en minäkään ollut koskaan kuullut hänestä) kertoo miksi:

Olen tehnyt kymmenen vuoden ajan vapaaehtoistyötä nuorisoasuntojen hyväksi. Se on tarkoittanut satoja tunteja palkatonta työtä ja satojen eurojen matkakuluja omasta pussista. Koska asia on tärkeä, en ole tullut ajatelleeksi menettämääni aikaa, tai perineeksi matkakuluja.

Kun viime talvena kuulin alkuasuntojen puheenjohtajiston päättäneen tukea kampanjaani 500 eurolla, olin otettu. Ei tullut mieleenikään, että tässä pienessä tuessa olisi jotain väärää, olihan se vain pieni osa siitä rahamäärästä jota olen itse asian eteen laittanut. Tuolla summalla saa pienen lehtimainoksen, Hesarista ei sitäkään, eli ei sillä europarlamenttiin asti päästä. Symbolisesti se oli kuitenkin tärkeä, valituksi tullessani jatkaisin tietysti työtäni nuorten asumisen hyväksi. Ihan avoimesti, kuten tähänkin asti.

Vähemmän yllätyksellisesti, poliitikot ovat luultavasti tyypillisesti lähteneet politiikkaan sen tähden, että pitävät jotain asiaa tärkeänä. Alkuvaiheessa he ajattelevat kuten Jussi tuossa. He ovat tehneet hyvän asian eteen vapaaehtoistyötä, nähneet paljon vaivaa ja käyttäneet omia varojaankin, ihan vapaaehtoisesti, koska asia on sen arvoinen. Kun he saavat itse jotain vihdoin vastineeksi hyvästä työstä, he ovat otettuja: heidät - ja heidän asiansa - on huomattu! Sitähän varten tässä työtä tehdään! Ei tule mieleenkään, että tässä pienessä tuessa olisi jotain väärää.

Kun työ ja poliitikko etenee, summat kasvavat vähitellen, koska asiat joita käsitellään kasvavat. Vaikutusvalta kasvaa, ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt, hekin liikkuvat suuremmissa rahoissa. Eihän esim. kaupunginvaltuutettua, kaupunginjohtajaa, suuren firman johtajaa, kansanedustajaa - herran tähden: ministeriä! - voi viedä syömään ihan mihin tahansa. Heidän juhlansa ovat hienompia, seminaariliputkin (ja seminaarissa on oltava, sillä siellä ovat kaikki jotka ovat ketään) maksavat jo sen viisi sataa, kaikki tämä on sen hyvän asian tähden. Nuorison asuntojen, opiskelijoiden etujen, tietyn kansanryhmän oikeuksien tähden. Kun tuki kasvaa viidestä sadasta tuhanteen, kahteen tuhanteen, viiteen tuhanteen, missä vaiheessa pitäisi tulla mieleen että tämä nyt ei enää ole ok? Kun on elänyt ja työskennellyt siinä maailmassa vuosikausia, antanut hitto vie itseään niin paljon sen hyvän eteen, ja sitten jotkut väittävät että tämän hyvän asian tukeminen olisi väärin?

Korruptoituvuus on ihmisessä luontaisena ominaisuutena. Itsekin olen ollut jossain yliopistojärjestötoiminnassa, missä hallitus maksaa itselleen palkkiona kovasta uurastamisesta (ja älkää käsittäkö väärin: se on, usein ainakin, kovaa uurastamista) järjestön rahoilla illan juhlat tai aterioinnin. Joskus jossain budjetin kohdassa on liikaa rahaa eikä tiedetä, mitä sille pitäisi tehdä, eikä sitä systeemin kankeuden takia voi oikein palauttaakaan (minne? jäsenille, jokaiselle 50 senttiä?) joten se voidaan ottaa ylimääräisenä palkkiona, onhan sitä tehty työtä sen verran. Tai käyttää johonkin hankintaan, jota hallitus tahtoo, vaikkei se niin olisikaan sinänsä järjestön hyödyksi. Kuvittelisin, että ylioppilaskunnassa pidemmälle mentäessä suuremmat kihot, koska pyörittelevät isompia rahoja, isompia asioita, saattavat maksaa itselleen palkkiona isommat juhlat, isompia etuja. Ja valmistuttuaan heillä on kokemusta vaikuttamisesta, ja he menevät kaupunginvaltuustoon, eduskuntaan, ja asiat ovat isompia, rahat ovat isompia, kihot ovat isompia.

On ihan Aidosti Vaikea Asia, missä vaiheessa tällainen muuttuu ei-hyväksyttäväksi. Pienten järjestöjen hallituksen tyypillisesti tekevät epäkiitollista työtä, josta tulee hyvin vähän palkkiota, joten joku yhden illan kaatajaiset lienee vain pieni maksu siitä, että joku ylipäätään viitsi hommaa hoitaa. Mutta kenen tahansa tällaiseen ryhtyvän pitäisi ymmärtää kaksi asiaa.

Ensinnäkin, on tapoja, joilla järjestelmän puitteissa on hyväksyttävää kiittää jotakuta hyvästä työstä. Ja sitten on tapoja, joilla moinen ei ole hyväksyttävää. Yleishyödyllisen säätiön (jonka säännöissä ei erikseen moista lue) myöntämät vaalituet poliitikoille eivät tällainen kuitenkaan voi olla, oli poliitikko kuinka meritoitunut ko. säätiön palveluksessa tahansa. Samat tahot, jotka tukevat säätiötä tukeakseen sen tehtävää, voivat tukea myös poliitikkoa, jos uskovat sen tukevan samaa tehtävää, mutta säätiön ei tule olla silloin siinä välissä kierrättämässä rahaa kauttaan.

Toiseksi, ja tärkeämpänä pointtina: kenen tahansa politiikkaan lähtevän tulisi tajuta, että tapa jossa yleisistä asioista päättävät palkitsevat itsensä (tai jonkun muun sisäpiiriläisen) johtaa korruptioon. Siten päästään tilanteeseen, jossa on maan tapa, että johtajat kaiken suhteellisuudentajun menettäneenä ostavat kalliita huonekaluja, puolueväriä tunnustavat virkamiehet järjestelevät moottorikelkkatehtaita omilleen, poliitikot päättävät säätiöiden hallituksessa tuesta itselleen, hyvä veli -verkostot pelastavat omia (poliittisesti arkaluontoisia, rikoksesta epäiltyjä tai jopa tuomittuja) suojatyöpaikkoihin, edustajat päättävät korottaa omia palkkojaan täysin riippumatta mistään, ja niin edelleen. Se, että poliitikot uskovat kaiken olevan ihan ok, koska aina on tehty ja kaikki tekevät niin osoittaa, kuinka poliittinen kulttuuri on vuosien saatossa muuttanut nämä jussisaramot mattivanhasiksi. Se, että kaikki tekevät niin, ei tee toiminnasta hyväksyttävää, vaan nimenomaan se tekee siitä mahdotonta hyväksyä: korruptiota jonka hyöty yksilöille on toiminnan alkuperäisestä tarkoituksesta pois.

Maan tapa on varmasti monen muun maankin tapa, ja valtajärjestelmien yleensäkin. Mutta se ei poista sitä vastuuta, että pienintä politiikkaa pienten järjestöjen piirissä tekevien tulisi tajuta, mitkä ovat poliittisen kulttuurin, joka hyväksyy päättäjien myöntää itselleen pientä yksilöllistä hyötyä, seuraukset suuremmassa mittakaavassa. Jos moraalia ei pidetä pienemmissä asioissa korkealla ("eihän näistä parista kymmenestä eurosta ole väliä"), onko helpompi vai vaikeampi sen jälkeen koettaa pitää sitä korkealla suuremmissa asioissa?

edit: Saramon kirjoituksen kommenteissa hän selventää, että Alkuasunnot (jolta rahaa sai) on yritys, ei säätiö. Tämä muuttaa tilannetta hänen osaltaan, mutta ei pointtiani.

Kulutus ja ympäristö Lyytisen mukaan

Jatkokommenttina Lyytisen kolumniin.

Fölster kyseenalaistaa monia vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi kulutuksen vähentäminen pienentää hyvinvointia – jonka kasvu puolestaan vähentäisi ympäristön kuormitusta. Kun elintaso nousee, myös ympäristöystävällisyyteen on varaa.

Ensinnäkin, "kulutuksen vähentäminen pienentää hyvinvointia" - mihin tämä perustuu? Kulutuksen kasvu (tulkittuna bruttokansantuotteen kasvuksi) on käsittääkseni yhteydessä hyvinvoinnin kasvuun, tämä on jossain määrin yleisesti hyväksyttyä. Ainakin siis siinä määrin, että kun kehittyvä maa nousee länsimaisen kulutuksen tasolle, myös sen hyvinvointi tapaa kasvaa monilla erilaisilla mittareilla (keskimääräinen ikä, lapsikuolleisuus, subjektiivinen tyytyväisyys yms). Sen sijaan käsittääkseni - ja en tiedä tarkkaan, jos joku tietää paremmin, kertokoon - ei ole mitään todisteita siitä että kulutuksen vähentäminen pienentäisi hyvinvointia. Lama, joka vähentää kulutusta, vähentää myös hyvinvointia, koska ihmiset ahdistuvat rahatilanteen heikkenemisestä ja epävarmuudesta ja niin edespäin, mutta luultavasti missään maassa ei olla yleisesti ja vapaaehtoisesti pyritty vähentämään kulutusta siinä määrin, että todellisia seurauksia hyvinvoinnille olisi pystytty tutkimaan. Asiaa sivuttiin Akateemisen talousblogin ikuista talouskasvua käsitelleen postauksen kommenteissa.

Toiseksi, "[hyvinvoinnin] kasvu puolestaan vähentäisi ympäristön kuormitusta". Myönnän, en ihan ymmärrä mitä tässä yritetään sanoa. Kun ihmiset voivat paremmin he saastuttavat vähemmän? Millä perusteella? (Pitäisi varmaan lukea siitä Fölsteriltä itseltään.)

Kolmanneksi: "Kun elintaso nousee, myös ympäristöystävällisyyteen on varaa." Epäilemättä niin, mutta elintason nousu ei luullakseni mistään erityisestä syystä automaattisesti lisää ympäristöystävällisyyttä. Jos kyse on vain materiaalisen elintason noususta, voisin kuvitella sen helpostikin heikentävän ympäristön tilaa, kun siihen pyritään useammilla eri keinoilla. Toki materiaalisen ja laajemmankin elintason kasvu antaa tilaa asenteille, että ympäristöstäkin ryhdytään välittämään enemmän kun välttämättömät tarpeet ja vähän päällekin on tyydytetty. Mutta jos tätä yhteyttä käytetään perusteluksi sille, että ensin pitäisi pyrkiä elintason kasvuun ja sitten vasta ympäristöystävällisyyteen yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä (mistä kuvittelen tässä olleen kyse), ollaan aika kieroontuneessa ajattelussa.

Jos kirjoittaja jo tunnistaa ympäristöystävällisyyden arvoksi, miksi sitä ei tulisi seurata lainsäädännössä ja päätöksissä jo samalla kun pyritään elintason kasvuun? Siis muutoin kuin siksi, että pitää elintason kasvua tärkeämpänä kuin ympäristön tilasta huolehtimista. (Ja jos asiayhteys oli ilmastonmuutos ja se, että jotain tarttis tehdä ja nopeasti, niin kirjoittaja joko ei todella usko ilmastonmuutoksen katastrofaalisiin seurauksiin, tai pitää elintasoa - varmaankin omaansa - tärkeämpänä kuin seurauksia, jotka koituvat lähinnä muille.) Ainoana mieleen tulee se, että asenneilmapiiri ei vielä hahmota ympäristöongelmien vakavuutta ja sille pitää perustella resurssien käyttämistä johonkin niin abstraktiin. Kuten kehitysmaissa ilmeisesti on. Tämä puolestaan on ihan Aidosti Vaikea Asia.

Ilmastonmuutoksen katastrofaalisuus on epävarma, abstrakti ja kaukainen, ja siksi on valitettavasti täyttä realismia arvioida, että (jos se toteutuu) sitä ei tulla välttämään kovin suuressa määrin, koska ihmisiä ei tasan saada toimimaan omaa eduksi näkemäänsä (= materiaalinen yltäkylläisyys) vastaan noin psykologisesti epäpakottavin perustein. Minun mielestäni asiaa täytyykin lähestyä toiselta kannalta: yhteiskunnalliseen muutokseen täytyy ryhtyä täysin ilmastonmuutoksesta riippumattakin. Vaikka maapallo ei lämpenisikään holtittomasti, resurssien tuhlaaminen täytyy lopettaa joka tapauksessa jossain vaiheessa. Vaikka kulutuksen kasvu saavutettaisiin pelkällä tehokkuuden lisäämisellä, loputtoman kasvun ihannetta ei voi pitää hyvänä ihmisten henkiselle hyvinvoinnille.

Meillä on länsimaissa täydet mahdollisuudet riittävään materiaaliseen hyvinvointiin. Miksi siis pyrkiä lisäämään sitä, kun voisimme ensimmäistä kertaa historiassa pyrkiä laajalti myös henkiseen hyvinvointiin? Siinä sivussa tulisi pelastettua planeettakin.

Ei-radikaali ilmastopolitiikka, osa 2

Ja taas pitää kommentoida Hesaria.

Jarkko Lyytinen kirjoittaa kolumnissaan ilmastonmuutokseen reagoimisesta viittaamalla Stefan Fölsterin kirjaan Maailmanloppu on peruttu (jota en jostain syystä nopeilla hauilla löytänyt mistään - lieneekö aivan uusi?). Edelliseen postaukseeni liittyy kirjoituksessa havaittava "realistinen" asenne: nykymenon on jatkuttava, vaikka joitan pieniä muutoksia pitääkin tehdä. Asenteesta kertoo esim. tämä:

Useimmat länsimaat rikkovat ilmastonmuutoksen torjunnassa katastrofinhallinnan ensimmäistä sääntöä. Sen mukaan toimenpiteiden pitäisi pohjautua siihen, mitä ihmiset todennäköisesti tekevät. Ei siihen, mitä heidän pitäisi tehdä.
Ilmastokeskustelussa vaietaan Fölsterin mielestä olennaisista asioista. Kuten siitä, kuinka ihmiset voisivat sopeutua elämään lämpimämmällä maapallolla.

Tässähän ollaan aivan oikeassa, realistisesti katsoen. Ihmiset todennäköisesti eivät tee vapaaehtoisesti täyskäännöstä elämässään vain koska heille kerrotaan elämäntapansa todennäköinen hinta muualla oleville ja tuleville ihmisille. On siis parempi varautua luultavimpaan tulevaisuuteen eikä käyttää resursseja siihen mikä olisi optimaalisin ratkaisu, koska luultavasti optimaalisinta ei saada toteutettua.

En ole varsinaisesti eri mieltä, mikä johtuu ehkä aika paljon siitä, että olen luonteeltani pessimisti. Koska pidän itseäni kuitenkin positiivisena pessimistinä, näen ongelmalliseksi hylätä optimaalisen ratkaisun vain todennäköisyyden perusteella, kun ero optimaalisen ja todennäköisen välillä on moraalisesti valtava.

Optimaalinen ratkaisu eli radikaali ilmastopolitiikka on mahdoton, koska siitä tehdään mahdoton. Me ihmiset, ja oleellisemmin länsimaiden kansalaiset, katsomme omasta yhden henkilön näkökulmastamme (suhteellisesti) hyvinvoivan Suomen kattojen yli ja toteamme, että vaikka minä olisinkin valmis tekemään jotain, nuo muut eivät varmastikaan ole. Ei siis kannata vaivautua ja olemme hiljaa, emmekä nosta meteliä siellä missä sillä on väliä. Ja koska poliitikot ovat samanlaisia kuin me, he katsovat omasta näkökulmastaan hiljaa pysyvien äänestäjien yli, ja toteavat, että vaikka minä olisinkin valmis tekemään jotain, nuo eivät sitä hyväksy. Joten ei siis kannata tuhlata voimia hävittyyn taisteluun vaan varautua todennäköisimpään.

Historiassa on kuitenkin todisteita yhteiskuntien täyskäännöksistä, kun johtajat ovat olleet kyllin vahvoja ja laittaneet valtiolaivan kääntymään. Mielenkiintoisesti suurimmat ja nopeimmat (tai ainakin ensimmäisenä mieleen tulevat) ovat olleet enemmän tai vähemmän totalitaristisia muutoksia: kommunistinen vallankumous Venäjällä ja Kiinassa, muutos Saksassa maailmansotien välillä... On ilmeistä, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa nopeastikin. Eri asia on, voidaanko ennusteilla oikeuttaa totalitaristista järjestelmää joka muutoksen varmaankin saisi aikaan. Ehkä pienempi muutos, analoginen sotaan varautumisen kanssa ulkoisen uhan muodostuessa yhä ilmeisemmäksi, riittäisi. En tiedä. Näyttää kuitenkin siltä, että pelkkään realismiin pohjautuvan poliitikan on parempi alkaa varautua välttämättömään, jos kerran seurauksia ei kerran edes yritetä tosissaan välttää.

***

Lisäkommentti Lyytisen tekstiin:

Nykypäivän Augustinus on Al Gore, jonka oscaroitu Epämiellyttävä totuus -elokuva sisälsi niin paljon virheitä, että Britannian tuomioistuimet kielsivät sen esittämisen kouluissa.

Yhdellä haulla löydetty wikipedia-artikkeli ainakin väittää, että oikeusjutussa ilmastonmuutoksen kieltäjät yrittivät estää sen esittämisen kouluissa, mutta hävisivät koska oikeus totesi elokuvan sanoman pääasiassa todenmukaiseksi.

Ei-radikaali ilmastopolitiikka

Kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola näyttää sen paremmin kuin minä osaisin sanoa. Koko juttu on lukemisen arvoinen, mutta kiinnitän huomion yhteen kohtaan.

Energiansäästöä ja energiatehokkuuden parantamista kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla on koko ajan edistettävä ja tuettava. Sen mahdollisuuksia päästöjen vähentämisessä ei ole kuitenkaan syytä liioitella. Sillä pystytään ehkä leikkaamaan energiatarpeen lisäys, mutta mikään ei vielä viittaa enempään.

Olen lukenut Korholan blogimerkintöjä ja kannanottoja satunnaisesti vuoden verran, ja vaikuttaa, että tämä on melko yleinen kanta poliitikkojen (ja politiikasta & yleisesti yhteisistä asioista kiinnostuneiden) keskuudessa. Radikaalimpia keinoja pidetään haihatteluna, haitallisina, mielettöminä, epärealistisina. En ota kantaa itse asiaan: minua perehtyneemmät ovat perustelleet ja kiistelleet keinoista, tavoitteista ja realismista jo pitkään, enkä kuvittele voivani mitään merkittävää siihen keskusteluun. Merkittävää on lähtökohta, että a) nykymenoon pitää vähitellen lisätä pieniä parannuksia ja b) koko maailma pitää saada mukaan tai suurta osaa keinoista (niin kuin omien päästöjen vähennyksiä) ei kannata käyttää.

Tätä suhtautumista sanotaan realistiseksi. Sen perusteella mitä olen lukenut ennusteista ja tavoitteista, sitä pitäisi kutsua katastrofaaliseksi. Tällä asenteella ei yksinkertaisesti saavuteta niitä tavoitteita, joista suhteellisen yksimielisesti on päätetty jotta maailma ei suistuisi kohtuuttomaan helvettiin. Voisin antaa linkin, jossa annetaan jokin luku tavoitteeksi ja argumentoida laskuja tekemällä mihin realistinen ilmastopolitiikka johtaa. Se vaatisi kuitenkin faktojen etsimistä ja laskemista, joten otan toisen lähestymistavan.

Oletetaan, että ilmasto on lämpenemässä ihmisen vaikutuksesta, ja että jos mitään ei tehdä, tämä tulee tappamaan 99 % ihmisistä kahdensadan vuoden aikana. Kukaan ei varmaan ole näin väittänyt eikä ole erityistä syytä arvella, että tämä olisi totta, mutta oletetaan. Minkälaisiin toimiin realistisen asenteen länsimaalaiset ovat valmiit ryhtymään? Luopumaan kulutukseen perustuvasta yhteiskunnasta, bensa-autoista, lihansyönnistä, lentämisestä, jatkuvasta elintason kasvusta, henkilökohtaisesta vauraudesta? Pakottamaan omaa parastaan näkemättömät kasvavat kehitysmaat samoihin toimiin taloudellisin, ehkä myös sotilaallisin keinoin? Tekemään kaikkensa, siis ihan aidosti kaikkensa eikä "poliittisesti realistisen kaikkensa", että tuo kohtalo vältettäisiin? Nyt heti, huomenna kaikki on toisin.

Jos kyllä, entä jos kuolleita tulee olemaan vain 90 %? 80 %? 50 %? 25 %? Mikä on hyväksyttävä määrä inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa, jotta nykymuotoisesta länsimaisesta elämäntavasta kiinni pitämistä voi pitää oikeutettuna? (Tässä vaiheessa saattaa ihan huvikseen haluta tietää, mitkä ovat tämän hetken ennustuksia.) Vai onko vastaus joka tapauksessa ei, riippumatta siitä kuollaanko kaikki?

"Realistisen" näkemyksen omaksuminen on jonkun prosenttiluvun hyväksymistä. Tietoista tai tiedostamatonta sen sulattamista, että oma mukavuus, pysyvyys, (valheellinen) turvallisuus, unelmointi ja ahneus on toisten ihmisten kärsimyksen ja henkien arvoista.

Olisi kiva ajatella, että kurjat porvarit ne vain haluavat tienata uusilla ydinvoimaloilla, turvata tienestinsä blokkaamalla bisneksiä uhkaavat rajoitukset; korruptoituneet poliitikot pönkittävät omaa elämäänsä hyväksymällä sen ja käärimällä siitä hyvät varat itselleen ja läheisilleen. Mutta jonkun asteen realisti (tai ignorantti) täytyy jokaisen täällä olevan olla pystyäkseen elämään. Minäkin huomenna herään lämmitetyssä asunnossani, menen töihin (alalla, jolla ei ole mitään tekemistä maailman parantamisen kanssa), käynnistän tietokoneen, ja syön tarpeettomasti makeita ja suolaisia asioita, enkä hylkää tätä kaikkea inhoten ja lähde luontoon elämään omavaraisena.


Jos uskotaan, että maailma on aidossa vaarassa, ei-radikaalit keinot eivät tule riittämään minkään inhimillisesti hyväksyttävään ratkaisuun. Maailman on muututtava, elämäntavan on muututtava, ja se on tehtävä radikaalisti, äkkiä, ja perusteellisesti - ei realistisesti. En usko, että nykymuotoinen politiikka saa sen aikaan ajoissa. En tiedä mikä olisi oikea vaihtoehto.

Kun ruumiit kasautuvat jossain päin maailmaa, tunne, lukija, edes pieni ahdistus sisälläsi siitä että käytät sähköä tietokoneen pyörittämiseen ja hyväksyt sen hinnan minkä tämänhetkiset ja tulevat sukupolvet siitä maksavat. Minäkin tunnen, välillä.