Hyödylliset työt arvottomampia kuin hyödyttömät

Uutisissa puhutaan kuntatyöntekijöiden palkkaneuvotteluista. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä paskamaisemmalta se tuntuu.

Julkisen sektorin työpaikat ovat niitä, joiden saatavuus ja edullisuus on yhteiskunnassa nähty hyväksi varmistaa kaikille. Niitä ei (yleensä, onneksi) haluta yksityistää, koska ne katsotaan välttämättömiksi palveluiksi jotta kansalaisilla olisi kiva elää, eikä niiden saatavuus pitäisi olla kiinni kansalaisen varallisuudesta. Mutta koska ne rahoitetaan julkisesti eikä itsekäs kansalainen halua maksaa paljoa veroja, niiden palkkataso on hyvin pitkälti lukittu paikoilleen samalla kun - määritelmällisesti ei-välttämättömistä - yksityisistä töistä voi saada niin suurta palkkaa kuin markkinat suostuvat maksamaan. (Harvoja poikkeuksia ovat lääkärit ja ehkä juristit, joilla molemmilla on historiallisista syistä vahva ammattikunnan yhtenäisyys ja siten mahdollista kiristää itselleen huomattavasti korkeampaa palkkaa.) Eikä siinä kaikki: nimenomaan KOSKA nämä työt ovat välttämättömiä, työntekijöillä ei myöskään ole normaaleja mahdollisuuksia ryhtyä työtaisteluun palkkatasonsa korottamiseksi. Se nähtiin siinä, kuinka nopeasti (porvari-)hallitus järjesti ns. Tehy-lain rankaisemaan niitä, jotka uskalsivat nousta epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Ymmärrän kyllä periaatteen, kuinka markkinataloudessa nimenomaan julkinen sektori on tietyssä mielessä markkinahäiriö joka aiheuttaa välttämättömien töiden aliarvostuksen. En kuitenkaan pysty käsittämään miten voi ajatella, että on OIKEUDENMUKAISTA, että välttämättömien töiden tekijöiden pitäisi saada alempaa palkkaa kuin niiden, joiden työt ovat vain ylimääräistä fluffia edellisen ryhmän rakentaman pohjan päälle. Enpä silti julkisuudessa näe muistutettavan tästä epäsuhdasta tai yritettävän sitä korjata.

Kyllästyttää, lannistaa ja masentaa. Maailmassa on liikaa pielessä, ja sen (rajoitetunkin) kaiken tiedostaminen jatkuvasti saa ensin vihaiseksi ja haluamaan tehdä jotain, mutta lopulta on niin helppo taantua tavallisen kuluttajan tasolle ja olla välittämättä. Koska miljardi nälkäistä maailmassa ei vaikuta, "kiitos" menneiden ja nykyisten poliitikkojemme ja vallanpitäjiemme, minun ruokavalikoimaani käytännössä mitenkään. Koska luonnon tuhoaminen tulee vasta vuosien tai -kymmenien kuluttua nenän eteen. Koska Suomen poliitikoista tai rikkaista kukaan ei joudu vastuuseen teoistaan.

Readerissani on (tämän yön lukemisien jälkeen) 167 luettavaa juttua, ja vaikka sieltä poistetaan suurimpien portaalien loputon tulva, lähes sata hittiä silti. En vain ole pitkään aikaan jaksanut todella kiinnittää huomiota. Tässä satunnaisia asioita.

Olen onnistunut lihan välttämisen lisäksi vähentämään maidonkäyttöä selvästi. Oikeastaan yllätyksekseni olen huomannut tottuneeni kaurajuomaan joko maidon jatkeena tai suoraan korvikkeena esim. kaakaossa varsin hyvin. Aluksi liian viljainen maku ei nykyään enää aiheuta negatiivista reaktiota, vaikka ei se minussa sellaista positiivisuuttakaan herätä, että tekisi mieleni juoda vain maun takia.
Juustoista koetin jotain soijapohjaista korviketta, mutta se oli puolestaan yksinkertaisesti niin pahaa, että minun täytyi heittää se pois yhden leipälautasen päällystettyäni. Myöhemmin vasta tuli mieleen, että olisiko se ollut tosiaan pilallista, vaikea uskoa että kukaan söisi sellaista makua vapaaehtoisesti.
Vasta viime kuukausina on tullut ensimmäistä kertaa vastaan ilmiö sen verran usein, että olen pistänyt merkille: kun ystäväni syövät ravintolassa jotain lihapohjaista, minun tekee erityisesti mieli. Aikaisemmin olin yllättynyt siitä, kuinka vähän olen kaivannut lihaa. Nyt yllätyn siitä, että miksi se alkaa tässä vaiheessa? Koska olen väliaikaisesti kyllästynyt maailmanparantamiseen?

Vieraskynä, HS2.11.: "Maan tapa täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tunnusmerkit." "Se, että näitä rikoksia on tehty vuosikymmeniä, ei vähennä niiden vääryyttä, kirjoittaa Sami Parkkonen." Mutta koska se on maan tapa, kukaan ei näytä joutuvan vastuuseen. Opetetaanko uudet sukupolvet uusille tavoille, tekemään parempaa politiikkaa? Ei, heidät opetetaan pelaamaan paremmin, jotta he eivät jää kiinni, tai vaikka jäisivätkin, miten siitä ei tarvitse välittää.

Vaalirahoituslakia uusitaan. Oli puhetta siitä, että lahjontapykäliä tiukennetaan niin että poliitikkojakin voi syyttää korruptiosta. Vähemmän yllättävästi, etenkin kokoomuslaiset nousivat ehdotuksia vastaan: tiettyjen näkemyksien mukaan on demokratiaa, että ne joilla on enemmän rahaa saavat käyttää rahaa poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen. Mediakatoiksi ehdotetut summat ovat sellaisia, että käsittämättömimmät mainoskampanjat sillä varmaan karsitaan, mutta vaikea nähdä miten vaikkapa 80 000 euron katto eurovaaleissa tekee yhtään mitään - muistaakseni tuon summan kampanjoista kohistiin jo viime vaaleissa niiden erikoisuuden vuoksi, joten suuri enemmistö lieni reippaasti sen alle joka tapauksessa. Yhdistysten yms. lahjoitussäännöt antavat samanlaisia vapauksia, lähinnä lehdissä on puhuttu siitä, että suunnitellut säädökset vähemmän yllättävästi lyövät oppositiossa olevia demareita eivätkä juuri vaikuta hallituspuolueisiin (paitsi RKP:hen, joka kai sitten uhrattiin).

Nälän poistamiseen tähtäävä huippukokous tarjosi notkuvat ruokapöydät kokoustajille, jotka sopivat kosmeettisista kehitysaputoimista ja merkittävistä kauppasäädöksistä jotka hyödyttävät ensisijassa kehittyneitä maita.
EU ei saanut suojeltua tonnikalaa, koska kalastajat eivät halunneet - vähän kuin norppa Suomessa, jota pitää keskustalaisen ministerin mukaan suojella vapaaehtoisin toimin riippumatta siitä, että tämän mokaaminen tappaa eläinlajin lopullisesti, ikuiseksi ajoiksi.
Hassin mukaan päästöoikeusjärjestelmä toimii edelleenkin täysin tarkoitustaan vastaan teollisuuden lobbauksen seurauksena.
Katainen laskee vähän kaiken elvytykseksi, jolla pyritään saamaan kulutus takaisin samoihin uomiin kuin se oli ennen pahinta kulutusjuhlaa leikannutta lamaa. Toimet ovatkin jo pudottaneet Suomen verot EU:n keskikastiin, minkä seurauksena tuloerot ovat kasvaneet ja kasvavat edelleen. Huolimatta siitä, että taloustieteilijöiden mielestä rikkaiden verojen keventämisen ei ole todistettu saavan aikaan taloudessa sitä paljonkaivattua kasvua. Kokoomuksen ja Keskustan puoluesihteerit kirjoittavat "ahkeruuden puolesta tasapäistämistä vastaan" ja vaativat lisää etuja niille, jotka pitävät talouden pyörät pyörimässä. Murusia sitten putoaa ehkä pöydältä alemmas, ehkä ei.
Pankeista kuuluu uutisia, että niissä ollaan pitkälti palattu samoihin toimintamalleihin kuin ennen finanssikriisiä, ja harvoissa tapauksissa joissa rajoituksia on tehty, niitä yritetään peruuttaa. Koska onhan johtajan saatava miljoonansa.

Worldwatch-instituutti väittää, että kotieläintuotannon osuus kasvihuonepäästöissä onkin puolet. Hmm, tiedä häntä.
Toisaalta, uutinen kertoo, että hakkeri on julkaissut ilmastotutkijoiden maileja joissa puhutaan epäilyttävästi todisteiden vääristelystä. Ihmiset, jotka ovat suhtautuneet epäilevästi joko suhtautuvat edelleen epäilevästi ja osoittavat jotakin itsestään, tai ovat seonneet ja julistavat tämän todistavan kaiken olleen huijausta ja lihansyönnin ja hiilivoiman ja henkilöautojen rajoitusten olevan merkityksettömiä ilmaston suhteen. Voihan se olla, en pidä mahdottomana. En myöskään mitenkään erityisen luultavana. Odottelen lisäinfoa - vaikka edelleen pidän yhteiskunnan muuttamista vähemmän kuluttavaan hyödyllisenä ilmastonmuutoksesta tai sen puutteesta riippumattakin.

EU:n telekommunikaatiopaketti ilmeisesti muodostui lopulta yllättävän positiiviseksi lukemani perusteella. Muuta tästä mieleen tulevaa pielessä olevaa en jaksa enää lähteä puimaan.

Miksi "oma" mies/nainen on parempi?

Vihreän langan uutisissa oli otsikko "Ari Heikkinen ja Suomen vihreät hävisivät", joka kirvoitti allaolevan ajatuksen. Laitoin saman kysymyksen sinne kommentteihin, tässä vähän muokattuna.

Voiko joku selvittää, mikä pointti puoluepolitiikassa on ajaa "omaa" miestä tai naista johonkin tärkeään virkaan? Eikö tehtävään pitäisi haluta mahdollisimman pätevä henkilö?

Onko kyse siis siitä, että:
a) Maiden (tai yleisemmin, eri alueiden, jaostojen, tms.) väliset erot ovat niin suuret, ja oma politiikka on näistä parasta, ja siksi oma korkeaan virkaan olisi paras? Voiko muka olla, että maantieteelliset jaot tekevät suurimman eron mielipiteiden välille, ja siksi läheltä tuleva on aina eniten samaa mieltä itsen kanssa?
b) Muiden ehdokkaista ei tiedetä tarpeeksi, ja siksi yritetään ehdottaa jotakuta josta ainakin tiedetään jotain? Eikö tässä olisi syytä ennemmin tunnustaa tilanne ja ottaa selvää?
c) Käytännön politikointi johtaa kuitenkin aina oman alueen niin suureen suosintaan, että esim. Suomelle olisi aina parasta jos korkeassa virassa olisi suomalainen (vaikka kokonaisuudessa puolueelle asia ei ehkä olisikaan näin), riippumatta ehdokkaiden muista ominaisuuksista ja linjauksista? Eli onko vain kyynisesti todettu, että omaa etua ajetaan, ei kokonaisuuden etua?
d) Vai toistetaanko tässä vain puoluepolitiikan malleja ja hyväveliverkostojen muodostamista koska muutkin tekevät niin, riippumatta siitä onko se kokonaisuuden kannalta kannattavinta?

Mieleeni tuli jälkeenpäin myös mieleen vaihtoehto e) Puolueen sisäiset erot ovat itse asiassa niin pieniä, että on aivan sama millä kriteereillä valitaan, ja tällöin on vain bonusta ajaa omaa etua oman ehdokkaan muodossa. Tätäkin on vaikea uskoa, kun vihreissä puhutaan idealisti- ja insinöörisiivistä, kokoomukseen mahtuu Pietikäinen ja Asko-Seljavaara, jne.

(Bonuksena f = muu, mikä?)

Haja-ajatus: Miten hyvä ihminen korruptoidaan

Vaikka olen pyrkinyt olemaan kommentoimatta vaalirahoitussotkuja ja vastaavaa päivänpolitiikan tapahtumia sinänsä (osin siksi, että melkein kaikki on sanottu muualla, että yritän pitää jonkun fokuksen maailman parantamisessa, että siitä tulisi ihan liikaa asiaa jos alkaisi tosissaan penkoa), tässä on tiettyjä periaatteellisia puolia jotka eivät mene pelkäksi toisteluksi. Ja sitä paitsi mieleni on tehnyt jo pitkään kommentoida.

Keskustellessani vaalirahoituksista ja poliitikoista eteen on tullut kysymys siitä, missä määrin epämääräisyyksiä tehneet poliitikot valehtelevat (tai kiertävät sitä minkä tietävät olevan totta) ja missä määrin he ovat tosissaan esim. väittäessään etteivät tienneet tai ovat sitä mieltä että asiassa ei ole mitään väärää. Huolimatta yleisestä pessimismistäni, uskon aika vakaasti, että enimmäkseen kyse ei ole valehtelusta, ja silloinkin kun on, sen ajatellaan rehellisesti olevan jonkun hyvän puolesta.

Jussi Saramo (älkää kysykö, en minäkään ollut koskaan kuullut hänestä) kertoo miksi:

Olen tehnyt kymmenen vuoden ajan vapaaehtoistyötä nuorisoasuntojen hyväksi. Se on tarkoittanut satoja tunteja palkatonta työtä ja satojen eurojen matkakuluja omasta pussista. Koska asia on tärkeä, en ole tullut ajatelleeksi menettämääni aikaa, tai perineeksi matkakuluja.

Kun viime talvena kuulin alkuasuntojen puheenjohtajiston päättäneen tukea kampanjaani 500 eurolla, olin otettu. Ei tullut mieleenikään, että tässä pienessä tuessa olisi jotain väärää, olihan se vain pieni osa siitä rahamäärästä jota olen itse asian eteen laittanut. Tuolla summalla saa pienen lehtimainoksen, Hesarista ei sitäkään, eli ei sillä europarlamenttiin asti päästä. Symbolisesti se oli kuitenkin tärkeä, valituksi tullessani jatkaisin tietysti työtäni nuorten asumisen hyväksi. Ihan avoimesti, kuten tähänkin asti.

Vähemmän yllätyksellisesti, poliitikot ovat luultavasti tyypillisesti lähteneet politiikkaan sen tähden, että pitävät jotain asiaa tärkeänä. Alkuvaiheessa he ajattelevat kuten Jussi tuossa. He ovat tehneet hyvän asian eteen vapaaehtoistyötä, nähneet paljon vaivaa ja käyttäneet omia varojaankin, ihan vapaaehtoisesti, koska asia on sen arvoinen. Kun he saavat itse jotain vihdoin vastineeksi hyvästä työstä, he ovat otettuja: heidät - ja heidän asiansa - on huomattu! Sitähän varten tässä työtä tehdään! Ei tule mieleenkään, että tässä pienessä tuessa olisi jotain väärää.

Kun työ ja poliitikko etenee, summat kasvavat vähitellen, koska asiat joita käsitellään kasvavat. Vaikutusvalta kasvaa, ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt, hekin liikkuvat suuremmissa rahoissa. Eihän esim. kaupunginvaltuutettua, kaupunginjohtajaa, suuren firman johtajaa, kansanedustajaa - herran tähden: ministeriä! - voi viedä syömään ihan mihin tahansa. Heidän juhlansa ovat hienompia, seminaariliputkin (ja seminaarissa on oltava, sillä siellä ovat kaikki jotka ovat ketään) maksavat jo sen viisi sataa, kaikki tämä on sen hyvän asian tähden. Nuorison asuntojen, opiskelijoiden etujen, tietyn kansanryhmän oikeuksien tähden. Kun tuki kasvaa viidestä sadasta tuhanteen, kahteen tuhanteen, viiteen tuhanteen, missä vaiheessa pitäisi tulla mieleen että tämä nyt ei enää ole ok? Kun on elänyt ja työskennellyt siinä maailmassa vuosikausia, antanut hitto vie itseään niin paljon sen hyvän eteen, ja sitten jotkut väittävät että tämän hyvän asian tukeminen olisi väärin?

Korruptoituvuus on ihmisessä luontaisena ominaisuutena. Itsekin olen ollut jossain yliopistojärjestötoiminnassa, missä hallitus maksaa itselleen palkkiona kovasta uurastamisesta (ja älkää käsittäkö väärin: se on, usein ainakin, kovaa uurastamista) järjestön rahoilla illan juhlat tai aterioinnin. Joskus jossain budjetin kohdassa on liikaa rahaa eikä tiedetä, mitä sille pitäisi tehdä, eikä sitä systeemin kankeuden takia voi oikein palauttaakaan (minne? jäsenille, jokaiselle 50 senttiä?) joten se voidaan ottaa ylimääräisenä palkkiona, onhan sitä tehty työtä sen verran. Tai käyttää johonkin hankintaan, jota hallitus tahtoo, vaikkei se niin olisikaan sinänsä järjestön hyödyksi. Kuvittelisin, että ylioppilaskunnassa pidemmälle mentäessä suuremmat kihot, koska pyörittelevät isompia rahoja, isompia asioita, saattavat maksaa itselleen palkkiona isommat juhlat, isompia etuja. Ja valmistuttuaan heillä on kokemusta vaikuttamisesta, ja he menevät kaupunginvaltuustoon, eduskuntaan, ja asiat ovat isompia, rahat ovat isompia, kihot ovat isompia.

On ihan Aidosti Vaikea Asia, missä vaiheessa tällainen muuttuu ei-hyväksyttäväksi. Pienten järjestöjen hallituksen tyypillisesti tekevät epäkiitollista työtä, josta tulee hyvin vähän palkkiota, joten joku yhden illan kaatajaiset lienee vain pieni maksu siitä, että joku ylipäätään viitsi hommaa hoitaa. Mutta kenen tahansa tällaiseen ryhtyvän pitäisi ymmärtää kaksi asiaa.

Ensinnäkin, on tapoja, joilla järjestelmän puitteissa on hyväksyttävää kiittää jotakuta hyvästä työstä. Ja sitten on tapoja, joilla moinen ei ole hyväksyttävää. Yleishyödyllisen säätiön (jonka säännöissä ei erikseen moista lue) myöntämät vaalituet poliitikoille eivät tällainen kuitenkaan voi olla, oli poliitikko kuinka meritoitunut ko. säätiön palveluksessa tahansa. Samat tahot, jotka tukevat säätiötä tukeakseen sen tehtävää, voivat tukea myös poliitikkoa, jos uskovat sen tukevan samaa tehtävää, mutta säätiön ei tule olla silloin siinä välissä kierrättämässä rahaa kauttaan.

Toiseksi, ja tärkeämpänä pointtina: kenen tahansa politiikkaan lähtevän tulisi tajuta, että tapa jossa yleisistä asioista päättävät palkitsevat itsensä (tai jonkun muun sisäpiiriläisen) johtaa korruptioon. Siten päästään tilanteeseen, jossa on maan tapa, että johtajat kaiken suhteellisuudentajun menettäneenä ostavat kalliita huonekaluja, puolueväriä tunnustavat virkamiehet järjestelevät moottorikelkkatehtaita omilleen, poliitikot päättävät säätiöiden hallituksessa tuesta itselleen, hyvä veli -verkostot pelastavat omia (poliittisesti arkaluontoisia, rikoksesta epäiltyjä tai jopa tuomittuja) suojatyöpaikkoihin, edustajat päättävät korottaa omia palkkojaan täysin riippumatta mistään, ja niin edelleen. Se, että poliitikot uskovat kaiken olevan ihan ok, koska aina on tehty ja kaikki tekevät niin osoittaa, kuinka poliittinen kulttuuri on vuosien saatossa muuttanut nämä jussisaramot mattivanhasiksi. Se, että kaikki tekevät niin, ei tee toiminnasta hyväksyttävää, vaan nimenomaan se tekee siitä mahdotonta hyväksyä: korruptiota jonka hyöty yksilöille on toiminnan alkuperäisestä tarkoituksesta pois.

Maan tapa on varmasti monen muun maankin tapa, ja valtajärjestelmien yleensäkin. Mutta se ei poista sitä vastuuta, että pienintä politiikkaa pienten järjestöjen piirissä tekevien tulisi tajuta, mitkä ovat poliittisen kulttuurin, joka hyväksyy päättäjien myöntää itselleen pientä yksilöllistä hyötyä, seuraukset suuremmassa mittakaavassa. Jos moraalia ei pidetä pienemmissä asioissa korkealla ("eihän näistä parista kymmenestä eurosta ole väliä"), onko helpompi vai vaikeampi sen jälkeen koettaa pitää sitä korkealla suuremmissa asioissa?

edit: Saramon kirjoituksen kommenteissa hän selventää, että Alkuasunnot (jolta rahaa sai) on yritys, ei säätiö. Tämä muuttaa tilannetta hänen osaltaan, mutta ei pointtiani.