Eettinen boikotti ei vastaa valtioiden kaupparajoitteita

Akateemisessa talousblogissa oli Venäjän kauppapolitiikkaa käsittelevän kirjoituksen lopussa mielestäni kummallinen argumentti:

Ja kun kerran pääsin vauhtiin helteen vähän helpottaessa, niin niiden suomalaisten, jotka kummeksuvat Venäjän politiikkaa mutta samalla itse erilaisista eettisistä syistä kieltäytyvät ostamasta joissakin köyhissä maissa tai niiden yritysten tuottamia tavaroita, tulisi myös harrastaa itsetutkiskelua: heidän toimensa ovat aivan samanlaista mielivaltaista tuotemääräysten käyttöä kauppapolitiikan välineenä kuin Venäjänkin. Kukin voisi edes kysyä itseltään, mihin ne lapset päätyvät, jotka meidän vaatimuksestamme erotetaan työstä.

Vastaukseni jonka jätin merkintään:
Parhaassa tapauksessa ne lapset viedään (länsimaisen kehitysavun pystyssäpitämiin?) kouluihin, kun vanhempien ei ole enää kannattavaa pitää heitä sieltä poissa. Varmaan suurimmassa osassa tapauksista tilanne ei ole valitettavasti tällainen.

Taloudesta tietämättömänä vertaus myös tuntuu kummalliselta. Valtio rajoittaa joidenkin tuotteiden tuontia oman uhatun alan suojaamiseksi, siinä missä kuluttaja päättää olla ostamatta jotain tuotetta, jonka näkee tuotetun epäeettisellä tavalla. Ensinnäkin valtiolla on aika pirusti enemmän valtaa kuin kuluttajalla, koska kuluttajien (kokonaisuutena) valta on niin hajautettua eikä sitä saa koskaan täysin käyttöön: veikkaisin, että tehokkainkaan boikotti ei ole koskaan pysäyttänyt minkään tuotteen myyntiä maassa kokonaan.

Toisekseen motiivi, ja sen seurauksena sekä viesti että reaktiot muutoksiin ovat erilaiset. Valtio pyrkii estämään tuotteen tuonnin kotimaisista syistä - tuottaja ei voi tehdä yhtään mitään (siis itse, tietenkin se voi valittaa ylikansalliselle järjestölle) parantaakseen tilannetta. Jos rajoitus joskus poistuu, se ei johtunut mistään tietystä toimenpiteestä, jota tuottaja olisi siitä lähtien kannustettu tekemään. Eettisyyteen painottava kuluttaja antaa jossain määrin viestiä, että jos parannat työläisten asemaa, ekologisuutta tai mitäikinä, sitten voimme ostaa. Ja toivottavasti työläisten aseman parannuttua sitten myös ostaa. Viesti on heikko, mutta eettisyyteen panostavien tuottajien nousun myötä voidaan todeta, että sillä on ollut väliä.

(Edit 18.56) Jaa, itse asiassa Muhammed-pilapiirroskohun aikaan Arla taisi vetää kokonaan tuotteitaan pois arabimaista paikallisten alettua mesota tarpeeksi. Mutta tämä oli aika harvinainen ääritapaus.

"Lainvalmistelusta on tullut teatteria"

Samasta aiheesta jatkoi Jukka Kekkonen sunnuntaina (HS 25.7.)

VIERASKYNÄ

Demokratia ja sananvapaus ovat heikentyneet

JUKKA KEKKONEN KIRJOITTAJA OIKEUSHISTORIAN JA ROOMALAISEN OIKEUDEN PROFESSORI HELSINGIN YLIOPISTOSSA.

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu akateemisten asiantuntijoiden roolista poliittisten päätösten valmistelussa. Tutkijat ovat pitäneet ongelmallisena sitä, ettei osapuolten välillä ole todellista vuoropuhelua: akateemisia asiantuntijoita käytetään vain pintasilauksen antajina etukäteen lukkoon lyödyille poliittisille ratkaisuille. Toisaalta on ihmetelty, miksi tutkijat niin harvoin osallistuvat julkiseen talous- ja yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun.

Nämä kaksi teemaa, vuoropuhelun puutteellisuus ja tutkijoiden passiivisuus, voidaan hyvin niputtaa yhteen. Itse asiassa ongelmat ovat vieläkin laajempia ja moniulotteisempia. Ne koskettavat syvältä suomalaisen demokratian perusteita, aina sananvapauden rajoihin saakka.

Lainvalmistelun käytännöt - voisi puhua valmistelukulttuurista - ovat muuttuneet olennaisesti tämän ja viime hallituksen aikana. Tärkeintä näyttää olevan hallitusohjelmaan kirjatun tai muuten poliittisesti tavoitellun ratkaisun aikaansaaminen nopeasti ja tehokkaasti. Päätökset tehdään riippumatta erilaisista näkemyksistä ja käydystä keskustelusta, joka kuuluu demokratiaan elimellisesti.

Itse tuotetusta kiireestä on tullut lainvalmistelussa pysyvä olotila. Halutaan kuitenkin antaa sellainen kuva, että uudistusten suunnittelussa on kuultu runsaasti eri osapuolia. Ulospäin näyttää hyvältä, jos ja kun asian valmistelussa on ollut mukana kymmeniä tai jopa satoja asiantuntijoita ja intressitahojen edustajia. Näin saadaan epäilemättä esille laaja mielipiteiden kirjo. Mutta vaikuttaako asiantuntijoiden kuuleminen esitysten sisältöön käytännössä?

Valitettavasti näin ei yleensä näytä käyvän. Monista ja usein ristikkäisistä mielipiteistä huolimatta pysytään tiukasti ennalta lukkoon lyötyjen, poliittisesti sovittujen ratkaisujen takana. Kuulemisten jälkeen voidaan aina sanoa, että asiantuntijoiden mielipiteet erosivat toisistaan ja valittu ratkaisulinja vastaa osan - siis käytännössä esitystä puoltavien - mielipidettä.

Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, eräänlaisena prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana. Muutos tähän suuntaan on merkinnyt myös lainvalmistelun laadun selvää heikkenemistä, kun asiantuntijoiden painavillakaan lausumilla ei ole vaikutusta, elleivät ne myötäile annettuja esityksiä. Lainvalmistelun tason heikkenemiseen ovat kiinnittäneet huomiota asiantuntijat laidasta laitaan.

Viime vuosilta voi mainita kaksi erityisen hyvää esimerkkiä päätöksistä, joissa etukäteen pakettina sovittu ratkaisu on ajettu läpi kohtuuttomalla kiireellä ja vasta-argumenteista piittaamatta: vuonna 2009 valmistunut yliopistolakipaketti sekä tuore periaatepäätös lisäydinvoiman rakentamisesta.

Edellisessä tapauksessa opetusministeriön valmistelema esitys sisälsi vakavia valtiosääntöoikeuteen liittyviä puutteita. Suurimmat oikeusongelmat korjattiin perustuslakivaliokunnan lausunnon ansiosta eduskunnassa, joskin rimaa hipoen: toteuttamalla välttämättömät korjaukset minimitasolla. Silti opetusministeriön lainvalmistelu sai tässä tapauksessa melkoisen näpäytyksen.

Ydinvoimapäätöksen yhteydessä sekä kriittiset äänet että asian valmisteluun mahdollisesti liittyneet juridiset ongelmat, kuten esteellisyydet, sivuutettiin lähes kokonaan. Lisäksi prosessi nosti esille asiantuntijoiden sananvapauteen liittyviä kysymyksiä.

Eduskunnassa kuultu valtiollisen tutkimuslaitoksen tutkija sai varoituksen työnantajaltaan, koska hän oli lausunut asiantuntijana eduskunnassa ja myös mediassa työnantajansa linjasta poikkeavia näkemyksiä ydinvoiman lisärakentamisesta. Tapauksen pitäisi panna hälytyskellot soimaan.

Eduskunnassa kuultavalta asiantuntijalta ei voida vaatia, että hän seuraisi työnantajansa mielipidettä. Tutkimuslaitoksen virkamiehen lojaaliusvaatimuksen ulottaminen näin pitkälle antaa yleisemminkin erittäin vaarallisen signaalin sananvapauden rajoista.

Osaavat ja tarvittaessa kriittiset asiantuntijat palvelevat julkisessa hallinnossa ja päätöksenteossa suomalaista demokratiaa. Lisäksi heillä on tietenkin kansalaisina oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tutkijoiden sananvapauden korostaminen on erityisen tärkeää nykyisessä, yliopistolain uudistuksen jälkeisessä tilanteessa. Uudistuksen johdosta yliopistojen ja Suomen Akatemian tutkijoiden virkasuhde muuttui työsuhteeksi, mikä heikensi selvästi tutkijoiden työsuhdeturvaa sekä itsenäistä ja riippumatonta asemaa. Sen vuoksi on pelättävissä, että tutkijoiden valmius ja into esittää kriittisiä mielipiteitä ja käydä demokratiaan kuuluvaa keskustelua vähenee entisestään.

Päättäjät ovat kuitenkin vuosien mittaan useasti vaatineet lisää keskustelua niin akateemisilta asiantuntijoilta kuin tavallisilta kansalaisiltakin. Voi kysyä, onko päättäjien harjoittama politiikka tarjonnut mahdollisuuksia kriittiseen asiantuntija- ja kansalaiskeskusteluun.

Kansanvaltaa - mielikuvilla vai faktoilla?

(edit 26.7.) Kirjoitus julkaistiin allaolevassa muodossa 24.7.

Kansanedustajien lupausten toteutumista pitäisi voida seurata paremmin

Mitä on suomalainen kansanvalta? Neljän vuoden välein kullakin on mahdollisuus antaa yksi ääni yhdelle ehdokkaalle joidenkin satojen joukosta. Lähinnä tämän perusteella väitetään kansan päättävän niin ydinvoimasta, verotuksesta, vanhustenhoidosta, ihmisoikeuksista kuin kaikesta muustakin.

Mihin tämä mitä tärkein valinta perustuu? Tarkkaan ja oikeaan tietoon siitä, mitä asioita milläkin valinnalla tulee kannattaneeksi? Ei, vaan vaalirahalla muokattaviin mielikuviin ja ennakkokäsityksiin, velvoittamattomiin ja unohdettaviin vaalilupauksiin, puoluekantaan, joka ei kerro mitään, ja epämääräisiin puolueohjelmiin, joiden tavoitteista pieni piiri myy lehmänkaupoissa äänestäjälle ennalta tuntemattoman osan saadakseen toteutettua jonkin toisen.

Vaalien alla pidetään valtavia kampanjoita äänestysaktiivisuuden nostamiseksi, koska järjestelmän legitimiteetti kärsii heikosta osallistuvuudesta. Minusta se kärsii paljon enemmän äänestäjän surkeasta mahdollisuudesta valvoa eduskunnan toimia.

Sanotaan, että kansa antaa palautteen työstä seuraavassa äänestyksessä, mutta käytännössä poliitikot tekevät parhaansa, että kansa unohtaisi menneen käyttäytymisen ja keskittyisi vain vaaleissa myytävään imagoon. Media taas keskittyy parhaimmillaankin vain yksittäisiin ehdokkaisiin tai aiheisiin.

Kuinka moni on tehnyt äänestyspäätöksensä tietopohjalta, esimerkiksi vertaamalla aikaisempaa tilastoitua äänestyskäyttäytymistä suhteessa tehtyihin lupauksiin? Kuten Kaisa Eskola mielipiteessään (HS 7.7.) toi esiin, osa tästä tiedosta on kaikkien saatavilla, mutta niin hankalassa muodossa, että vaatii huomattavaa vaivannäköä, jotta saisi edes pintapuolista kuvaa päättäjien todellisesta käyttäytymisestä.

Eskola toivoi, että eduskunnan verkkosivuille koottaisiin äänestystietoja perusteluineen ja sidonnaisuusluetteloineen. Tällaisen järjestelmän avulla äänestäjät voisivat tehdä vaaleissa perusteltuja päätöksiä.

MindTrek 2009 -konferenssin Apps for Democracy -kilpailussa etsittiin juuri tällaisia ratkaisuja.

Eduskunnan vahtikoira -niminen työ visioi Eskolan tapaan helppokäyttöistä työkalua, jolla äänestäjä pystyisi vaalien alla itse tarkistamaan edustajien äänestyskäyttäytymisen ja aktiivisuuden. Legiskooppi-työ yhdisti idean vaalikoneeseen, jolla kansalainen pystyisi itse tekemään päätöksen kunkin eduskunnassa käytävän äänestyksen suhteen ja vertaamaan, kuka edustajista on vaalikaudella ollut lähimpänä häntä itseään. Moni muu suunnitteli kansalaisaktiivisuutta wiki-pohjalta, mikä mahdollistaisi lukemattomien päätösten käyttäjälähtöisen luokittelun helpommin seurattaviksi aihekokonaisuuksiksi.

Edustajalle itselleen voisi antaa sivun virallisten vaalilupausten kirjaamiseksi kaikkien nähtäville, jotta äänestäjä näkisi, mikä on pelkkää puhetta ja minkä hän uskaltaa antaa myöhemmin tarkastettavaksi. Yksittäisten edustajien seuraamisen lisäksi näin nähtäisiin aiheiden kannatus puolueiden sisällä ja verrattaisiin niiden saamaan huomioon vaikkapa hallitusohjelmassa. Sama palvelu voisi listata julkiset sidonnaisuudet sekä edustajien perustelut päätöksilleen.

Demokratian alkuaikoina tällainen palvelu ei olisi ollut mahdollinen, mutta nykyisin ei ole enää mitään todellista syytä, miksi äänestäjien pitäisi tehdä valintansa vain mielikuvien ja ehdokkaiden charmin sekä median satunnaisen valvonnan varassa.

Parhaiden MindTrek-ehdotusten yhdistäminen julkiseksi palveluksi Eskolan vision ja yllä esittämäni mukaan olisi askel kohti huomattavasti parempaa äänestäjän "kuluttajansuojaa". Kun lisäksi toteutettaisiin eduskunnan käsittelyyn velvoittava kansalaisaloite, voitaisiin jo paljon paremmin mielin puhua todellisesta kansanvallasta.

Kilpailun suojelijana toimi tietotekniikan asiantuntijana profiloitunut ja avoimuutta kannattavien vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi. Onko ehdotuksia vielä viety lainkaan eteenpäin toteuttamiskelpoisiksi työvälineiksi?

(edit 14.7.) Lopullinen lähettämäni muoto oli allaoleva. Lähetin tekstin myös Kasville etukäteen, mutta ehkäpä kiireistään johtuen hän ei tullut siihen vastanneeksi.

Mitä on suomalainen kansanvalta? Neljän vuoden välein meillä kullakin on mahdollisuus antaa yksi (1) ääni yhdelle ehdokkaalle joidenkin satojen joukosta. Lähinnä tämän perusteella (väitetään) kansa päättää niin ydinvoimasta, verotuksesta, vanhustenhoidosta, ihmisoikeuksista kuin kaikesta muustakin.

Mille tämä mitä tärkein valinta perustuu? Tarkkaan ja oikeaan tietoon siitä, mitä asioita milläkin valinnalla tulee kannattaneeksi? Ei, vaan vaalirahalla muokattaviin mielikuviin ja ennakkokäsityksiin, velvoittamattomiin ja unohdettaviin vaalilupauksiin, puoluekantaan joka ei kerro mitään, ja epämääräisiin puolueohjelmiin, jonka tavoitteista pieni piiri myy lehmänkaupoissa äänestäjälle ennalta tuntemattoman osan saadakseen toteutettua jonkin toisen.

Joka vaalien alla pidetään valtavaa kampanjaa äänestysaktiivisuuden nostamiseksi, koska järjestelmän legitimiteetti kärsii heikosta osallistuvuudesta. Minusta se kärsii paljon enemmän äänestäjän surkeasta mahdollisuudesta valvoa eduskunnan toimia. Sanotaan, että kansa antaa palautteen työstä seuraavassa äänestyksessä, mutta käytännössä poliitikot tekevät parhaansa, että kansa unohtaisi menneen käyttäytymisen ja keskittyisi vain vaaleissa myytävään imagoon. Media taas keskittyy parhaimmillaankin vain yksittäisiin ehdokkaisiin tai aiheisiin.

Kuinka moni on tehnyt äänestyspäätöksensä tietopohjalta, esimerkiksi vertaamalla aikaisempaa tilastoitua äänestyskäyttäytymistä suhteessa tehtyihin lupauksiin? Kuten Kaisa Eskola (HS 7.7.) puheenvuorossaan toi esiin, osa tästä tiedosta on kaikkien saatavilla, mutta niin hankalassa muodossa että vaatii huomattavaa vaivannäköä saadakseen edes pintapuolista kuvaa päättäjien todellisesta käyttäytymisestä. Eskola toivoi eduskunnan verkkosivuille kerättyä informaatiota äänestäjien käyttöön paremmin järjesteltynä, ja tähän yhdistettynä sidonnaisuuslistauksia ja äänestyspäätösten perusteluja. Tällaisen järjestelmän avulla äänestäjät voisivat tehdä vaaleissa perusteltuja päätöksiä.

MindTrek 2009 -konferenssin Apps for Democracy -kilpailussa etsittiin juuri tällaisia ratkaisuja. Eduskunnan vahtikoira -niminen työ visioi Eskolan tapaan helppokäyttöistä työkalua, jolla äänestäjä pystyisi vaalien alla itse tarkistamaan edustajien äänestyskäyttäytymisen ja aktiivisuuden. Legiskooppi yhdisti idean vaalikoneeseen, jossa kansalainen pystyisi itse tekemään päätöksen kunkin eduskunnassa käytävän äänestyksen suhteen ja vertaamaan, kuka edustajista on vaalikaudella ollut lähimpänä häntä itseään. Moni muu suunnitteli kansalaisaktiivisuutta wiki-pohjalta, mikä mahdollistaisi lukemattomien päätösten käyttäjälähtöisen luokittelun helpommin seurattaviksi aihekokonaisuuksiksi. Edustajalle itselleen voisi antaa sivun virallisten vaalilupausten kirjaamiseksi kaikkien nähtäville, jotta äänestäjä näkisi mikä on pelkkää puhetta, ja minkä hän uskaltaa antaa myöhemmin tarkastettavaksi. Yksittäisten edustajien seuraamisen lisäksi näin nähtäisiin kannatus aiheille puolueen sisällä ja verrata niiden saamaan huomioon vaikkapa hallitusohjelmassa. Sama palvelu voisi listata julkiset sidonnaisuudet ja sekä edustajien perusteluja työlleen.

Demokratian alkuaikoina tällainen palvelu ei olisi ollut mahdollinen, mutta tänä päivänä ei ole enää mitään todellista syytä, miksi äänestäjien pitäisi tehdä valintansa vain mielikuvien ja ehdokkaiden charmin, sekä median satunnaisen valvonnan varassa. Parhaiden MindTrek-ehdotusten yhdistäminen julkiseksi palveluksi Eskolan vision ja yllä esittämäni mukaan olisi askel kohti huomattavasti parempaa äänestäjän "kuluttajansuojaa". Kun lisäksi toteutettaisiin eduskunnan käsittelyyn velvoittava kansalaisaloite, voitaisiin jo paljon paremmin mielin puhua todellisesta kansanvallasta.

Kilpailun suojelijana toimi tietotekniikan asiantuntijana profiloitunut ja avoimuutta kannattavien vihreiden kansanedustaja Kasvi, mutta onko ehdotuksia viety lainkaan eteenpäin toteuttamiskelpoisiksi työvälineiksi?

----
Hahmottelin seuraavaa tekstiä Hesariin vastauksena 7.7. tehtyyn avaukseen.

Mitä on suomalainen kansanvalta? Neljän vuoden välein meillä kullakin on mahdollisuus antaa yksi (1) ääni yhdelle ehdokkaalle joidenkin satojen joukosta. Lähinnä tämän perusteella (väitetään) kansa päättää niin ydinvoimasta, verotuksesta, vanhustenhoidosta, ihmisoikeuksista kuin kaikesta muustakin.

Mille tämä mitä tärkein valinta perustuu? Tarkkaan ja oikeaan käsitykseen siitä, mitä asioita milläkin valinnalla tulee kannattaneeksi? Ehei, vaan mielikuviin ja ennakkokäsityksiin. Vaalilupauksiin, joita ehdokkaalla ei ole mitään velvollisuutta pitää. Puolueisiin, joiden sisällä on enemmän eroa kuin niiden välillä. Ehdokkaan ja puolueen imagoon ja näkyvyyteen, joita vaalien alla (ja järjestelmän tuella) muokataan epätasaisesti jakautuvalla rahalla. Usein epämääräisiin puolueohjelmiin, jonka tavoitteista pieni piiri myy lehmänkaupoissa äänestäjälle ennalta tuntemattoman osan saadakseen toteutettua jonkin toisen. Puoluekokouksen päätöksiin, joista johto voi jälkeenpäin sanoutua irti.

Sanotaan, että kansa antaa palautteen työstä seuraavassa äänestyksessä, mutta käytännössä poliitikot tekevät parhaansa, että kansa unohtaisi menneen käyttäytymisen ja keskittyisi vain nyt myytävään imagoon ja unelmahöttöön. Ja koska "palaute" on ainoastaan yksilöimättömiä ääniä eikä kannanottoja tiettyihin asioihin, puolueet voivat tulkita äänestystulokset haluamallaan tavalla.

Missä on äänestäjän ”kuluttajansuoja”? Kuinka moni on tehnyt äänestyspäätöksensä vertaamalla aikaisempaa tilastoitua äänestyskäyttäytymistä suhteessa tehtyihin lupauksiin? Tai kuinka moni on selvillä päättäjien periaatteessa julkisista suhteista yrityksiin, etujärjestöihin, ay-liikkeisiin, ja muihin tahoihin, joilta he saavat uudenkin lain puitteissa vaalirahaa ja joiden etuja he pystyvät päätöksillään ajamaan?

Kuten Kaisa Eskola (HS 7.7.) puheenvuorossaan toi esiin, osa tästä tiedosta on kaikkien saatavilla, mutta niin hankalassa muodossa että vaatii huomattavaa vaivannäköä saadakseen edes pintapuolista kuvaa päättäjien todellisesta käyttäytymisestä. Eskola toivoi eduskunnan verkkosivuille kerättyä informaatiota äänestäjien käyttöön paremmin järjesteltynä, ja tähän yhdistettynä sidonnaisuuslistauksia ja äänestyspäätösten perusteluja. Tällaisen järjestelmän avulla äänestäjät voisivat tehdä vaaleissa perusteltuja päätöksiä.

MindTrek 2009 -konferenssin Apps for Democracy (demokratian sovellukset) -kilpailussa etsittiin juuri tällaisia ratkaisuja. Eduskunnan vahtikoira -niminen työ visioi Eskolan tapaan helppokäyttöistä työkalua, jolla äänestäjä pystyisi vaalien alla itse tarkistamaan edustajien äänestyskäyttäytymisen ja aktiivisuuden. Legiskooppi yhdisti idean vaalikoneeseen, jossa kansalainen pystyisi itse tekemään päätöksen kunkin eduskunnassa käytävän äänestyksen suhteen ja vertaamaan, kuka edustajista on vaalikaudella ollut lähimpänä häntä itseään. Moni muu suunnitteli kansalaisaktiivisuutta wiki-hengessä, mikä mahdollistaisi lukemattomien päätösten käyttäjälähtöisen luokittelun aihekokonaisuuksiksi, joita käyttämällä äänestäjä voisi vaivattomasti nähdä vaikkapa kaikki yrittäjyyteen liittyneet päätökset ja kansanedustajien tilastoidut kannat niihin. Sama palvelu voisi näyttää julkiset sidonnaisuudet ja sekä puolueiden että edustajien perusteluja. Julkisen vallan perustamana se haluttaessa voisi toimia myös suorempana palautekanavana.

Demokratian alkuaikoina tällainen palvelu ei olisi ollut mahdollinen, mutta tänä päivänä ei ole enää mitään todellista syytä, miksi äänestäjien pitäisi tehdä valintansa vain mielikuvien ja ehdokkaiden charmin varassa. Parhaiden MindTrek-ehdotusten yhdistäminen julkiseksi palveluksi Eskolan vision ja yllä esittämäni mukaan olisi askel kohti huomattavasti parempaa äänestäjän "kuluttajansuojaa". Kun lisäksi olisi mahdollisuus eduskunnan käsittelyyn velvoittavaan kansalaisaloitteeseen, voitaisiin jo paljon paremmin mielin puhua todellisesta kansanvallasta.

Voisiko esimerkiksi kyseisen kilpailun suojelija, kansanedustaja Kasvi ryhtyä ajamaan tätä muutosta äänestäjien eduksi?

Porvoo vs. Pride

Olen nähnyt useammassa paikassa kommentoidun ihmettelyä siitä, miksi presidentti et al. eivät ole tuominneet Porvoon kolmoismurhaa mutta ovat reagoineet julkisesti Pride-kulkuetta vastaan tehtyyn hyökkäykseen. En ole nähnyt juuri vastauksia, mikä on hieman kummallista, koska syitä ei ole vaikea keksiä. Itselleni mieleen tulee kaksi mahdollisuutta, inhimillinen ja yhteiskunnallinen, ja luulen että molemmat syyt ovat olleet vaikuttamassa.

Murhat, vaikka järkyttävätkin, ovat Suomessa (ainakin nykyään) huomattavasti tavallisempia kuin iskut mielenosoituksia vastaan. Lisäksi murhia tapahtuu keskimäärin muualla, tuntemattomille ihmisille, siinä missä poliitikolle mielenosoitus keskellä Helsinkiä lienee jossain määrin omaan kokemusmaailmaan tai mielikuvaan itselle ainakin jotenkin tärkeistä asioista. Niinpä päättäjillä, kuten kaikilla normaaleilla ihmisillä, on taipumus reagoida vahvemmin tapahtumaan, joka on lähempänä ja harvinaisempi, ja siis vaikuttavampi.

Toisaalta murhat ilmeisesti olivat satunnaista väkivaltaa yksittäisiä ihmisiä kohtaan ilman suurempaa tarkoitusta. Pride-hyökkäys oli ainakin jossain määrin suunniteltu, se oli suunnattu poliittista ja kulttuurista liikettä kohtaan, ja sen ilmeinen tarkoitus oli osoittaa suorin teoin vastustusta ko. liikettä kohtaan ja ehkä myös pelotella sitä. Tällöin jälkimmäinen oli yhteiskunnallisesti huomattavasti merkittävämpi tapahtuma, ja siksi ansaitsi päättäjien mielissä selvän tuomion.



Tietenkin ihmettelyn motiivina lienee usein ollut esittää paheksuntaa siitä, että päättäjät tuomitsevat jotain, mikä on itsen mielestä merkityketöntä, tai jotain mitä ei halua pahemmin ajatella, tai mikä on esittänyt jossain määrin samanlaista mielipidettä kuin itsellä on, jättäen tuomitsematta itsen mielestä selvästi paheksuttavaa asiaa. Joten ei se oikeasti niin kummallista ole.