Vastaus Osmolle: "Politiikka on joukkueurheilua"

Tulin kirjoittaneeksi aika pitkälti Osmon merkintään politiikka on joukkueurheilua, joten laitan sen myös tänne. Aloitus kannattaa lukea tuolta, pyrin myös jatkamaan keskustelua siellä.

Erittäin hyvä asia tuoda esille!

Olen kuitenkin eri mieltä kanssasi. Kerrot, että päätökset on tehty kauan ennen ainoita julkisia päätöstilaisuuksia täysistuntoja, joita kutsut seremoniallisiksi. Eikö tässä ole sinun mielestäsi mitään ongelmaa? Hallituksen ministerit hakevat mandaatin eduskuntaryhmiltä, ja sitten hallituspuolueet neuvottelevat asiat halki. Nämä molemmat vaiheet toimivat kansalta täysin salassa, kabineteissa. Niinpä äänestäjällä ei ole koskaan mitään mahdollisuutta todeta, onko hänen äänestämänsä edustaja koskaan oikeasti ajanut asiaa jota lupasi ajaa. Kansan kuitenkin halutaan antaa ymmärtää, että päätöksiä ei ole salassa sovittu.

Ongelma on olennaisesti se, että kansalta ei juuri koskaan kysytä yksittäisistä asioista, vaan paketeista jotka kokoavat useita kantoja. Ja kun äänestää ehdokasta jonka paketti on suunnilleen haluttu (jos sellaisen tässä konsensusmaassa löytää), ei voi oikeasti tietää mitä paketin osaa tullaan koskaan ajamaan ja mitkä siellä olivat vain äänien kalastelua: luvattu ehkä hyvässä tahdossakin, mutta kabinettineuvotteluissa niin marginaalissa että eivät koskaan toteudu.

Ryhmäkurin ja enemmistöhallitusten maassa puolueiden kannattaa hankkia ehdokkaita mahdollisimman laajalta skaalalta saadakseen maksimoitua puolueelle tulevat äänet. On kuitenkin selvää, että kabineteissa tehdyissä neuvotteluissa enemmän valtaa on puoluejohdon mielipiteillä, koska he edustavat enemmistöä puolueaktiiveja jotka äänestivät heidät johtoon. Siten sellaisen ehdokkaan äänestäminen joka lupaa jotain johdon mielipiteistä poikkeavaa on äänestäjien kannalta hukkaan heitettyä. Ja mitä enemmän ehdokkaita on, sitä enemmän tällaisia "turhia lupauksia" esittäneitä ehdokkaita myös valitaan (mutta koska aiheet jakautuvat laajalle, ne eivät pääse voittamaan vakiintunutta johdon kantaa), ilman että heidän poikkeavat kantansa koskaan pääsevät marginaalista kabineteissa. Ja puoluejohto toki tietää, että heidän hajaääniä haravoimaan hankkimansa ehdokkaat eivät koskaan pysty toteuttamaan lupauksiaan, joten tämä pettäminen on täysin tietoista ja jopa tahallista. Asioista todella päättäville on tietysti edullista, että puolueissa on käytännössä vallattomia edustajia joiden on toteltava ryhmäkuria.

Pointtini on, että äänestäjän kuluttajansuoja on erittäin heikko: hän joutuu valitsemaan valmiista paketeista vähiten huonon, neljän vuoden välein tietämättä mikä osa paketista tulee olemaan merkityksellinen ja mikä ei, ja saamatta koskaan selville miten valittu ehdokas oikeastaan saamaansa valtaa kabineteissa käytti.

Tähän nähden, eikö ole ymmärrettävää että ihmisiä turhauttaa äänestää? Ja että voisi edes yrittää keksiä parannuksia eikä vain pyrkiä torppaamaan muutosta joka olennaisesti vakiinnuttaa valtaa niille joille nykyinen sopii (puoluejohdot ja asemiinsa istutetut poliittisesti valitut virkamiehet)?

Välittömästi mieleen tulee seuraavat ehdotukset:
1. Suorat kansanäänestykset, kansalaisaloitteet. Näistä on puhuttu muualla paljon, mutta ainakin kansa voisi ottaa kantaa asioihin suoraan, eikä tarvitsisi tyytyä pelkkiin epätyydyttäviin paketteihin kyseenalaisella vaikutuksella.
2. Mitä jos kabinettineuvottelut olisivat julkisia? Silloin äänestäjät ainakin näkisivät mitä heidän edustajansa todella tekevät ääniensä eteen. Olen kuullut vastustettavan valiokuntakäsittelyjen julkistamista vastaan sillä, että edustajat alkaisivat tehdä vaalityötä valiokunnissa eikä hommia hoidettaisi oikeasti. Mutta eikö äänestäjien "miellyttäminen" ole edustajien työtä? Jos kulttuuria saisi muutettua sellaiseksi, että kabinettineuvottelut olisivat julkisia (ja niiden taakse ilmaantuvat salaiset neuvottelut olisivat paheksuttavia), kaikki edustajantyö olisi julkista ja kansa voisi todella valvoa edustajiaan. Julkisia neuvotteluita tulisi sen verran paljon, että kaikkia ei lehdistökään jaksaisi repostella, mutta tärkeitä neuvotteluita ei voisi pitää kansalta salassa.
3. Kun Osmokin heittelee silloin tällöin koepalloja, mitä jos puolueita ei olisi, kaikki ehdokkaat menisivät eduskuntaan itsenään, asiat päätettäisiin täysistunnoissa eikä hallituksessa? Liittoumat muodostuisivat asioiden ympärille, ei henkilöiden. Joka asiasta pitäisi käydä neuvotteluja monien kanssa (vaikka jossain määrin vanhojen liittoumien perusteella voisi päätellä ketä mihinkin kannattaa kysellä), kyllä, mutta on myös haukuttu sitä, että nykyään lakeja tehdään aivan liikaa aivan vääriin asioihin. Järkeistämällä pois työ laeista joita ei valvota, joita ei ole tarkoituskaan noudattaa, jotka ovat vain "viestejä", jne., ehkä niitä olisi neuvoteltavissa oleva määrä?

Vertaus jalkapalloon on myös huono. Futiksessa on yksi selkeä tavoite, voittaa peli saamalla enemmän maaleja kuin toinen joukkue, jolloin siinä on järkevää toimia joukkueena kurinalaisesti yhteisen suunnitelman mukaan. Politiikassa näin ei ole. Itse asiassa vertaus johtaa täsmälleen samaan mielikuvaan kuin mikä kabinettipolitiikassa monen (myös minun) mielestä mättää: puoluejohto määrittelee mikä on yksi tavoite jota pitäisi jahdata joukkueena kurinalaisesti yhteisen suunnitelman mukaan. Jalkapalloilijat eivät ole siellä määritelläkseen pelin tavoitteet uudelleen, poliitikot ovat. Jos poliitikosta tulee jalkapalloilija, hän olennaisesti pettää tarkoituksensa.