Saturday, November 21, 2009

Miksi euroedustajankin mielestä oma mies/nainen ON automaattisesti parempi?

Aiemmin ihmettelin miksi oma mies/nainen on automaattisesti parempi, kun valitaan johonkin tehtävään edustajaa. E-R Korhola puuttuu asiaan kahdessa viimeisessä kappaleessa kirjoituksessaan Suomen edusta EU:n korkeiden edustajien valitsemisessa:

Omasta puolestani halusin varmistaa kommentillani, että Kokoomus toimii viisaasti. Kokoomuksen on ajettava suomalaista kokonaisetua eikä torpattava isänmaallisia ratkaisuja missään olosuhteissa. Suomen tavoite pitää olla mahdollisimman raskas salkku ja vastuu, puolueesta huolimatta. Tähän on perustunut sekin, että puhuin Paavo Lipposen puolesta, kun näytti, että presidentin tehtävä voisi mennä sosialisteille.

Ja jos nyt esimerkiksi sattuisi käymään niin, että Alex Stubbille syntyisikin aito sauma korkeana ulkoedustajana - jos siis palikat vielä kerran heilahtaisivat päälaelleen - ei Suomi itse saa torpata mahdollisuutta vain siksi, että komissaarinpaikka olisi etukäteen sovittu keskustalaiselle. Sellainen ei yksinkertaisesti olisi isänmaallista. Suomen etu on ensisijainen asia. Poliittiset mandaatit tulevat vasta perässä.

Mikä on tämä Suomen etu, mitä suomalainen automaattisesti ajaisi riippumatta puoluekannasta? Jonka pitkäaikainen euroedustaja - joka suhtautuu tyypillisesti hyvin nihkeästi tiettyihin muihin puolueisiin kun puhutaan asioista, ei henkilöistä - näkee näin selvästi? Voiko joku politiikkaa paremmin ymmärtävä selittää tämän minulle?
Kyllästyttää, lannistaa ja masentaa. Maailmassa on liikaa pielessä, ja sen (rajoitetunkin) kaiken tiedostaminen jatkuvasti saa ensin vihaiseksi ja haluamaan tehdä jotain, mutta lopulta on niin helppo taantua tavallisen kuluttajan tasolle ja olla välittämättä. Koska miljardi nälkäistä maailmassa ei vaikuta, "kiitos" menneiden ja nykyisten poliitikkojemme ja vallanpitäjiemme, minun ruokavalikoimaani käytännössä mitenkään. Koska luonnon tuhoaminen tulee vasta vuosien tai -kymmenien kuluttua nenän eteen. Koska Suomen poliitikoista tai rikkaista kukaan ei joudu vastuuseen teoistaan.

Readerissani on (tämän yön lukemisien jälkeen) 167 luettavaa juttua, ja vaikka sieltä poistetaan suurimpien portaalien loputon tulva, lähes sata hittiä silti. En vain ole pitkään aikaan jaksanut todella kiinnittää huomiota. Tässä satunnaisia asioita.

Olen onnistunut lihan välttämisen lisäksi vähentämään maidonkäyttöä selvästi. Oikeastaan yllätyksekseni olen huomannut tottuneeni kaurajuomaan joko maidon jatkeena tai suoraan korvikkeena esim. kaakaossa varsin hyvin. Aluksi liian viljainen maku ei nykyään enää aiheuta negatiivista reaktiota, vaikka ei se minussa sellaista positiivisuuttakaan herätä, että tekisi mieleni juoda vain maun takia.
Juustoista koetin jotain soijapohjaista korviketta, mutta se oli puolestaan yksinkertaisesti niin pahaa, että minun täytyi heittää se pois yhden leipälautasen päällystettyäni. Myöhemmin vasta tuli mieleen, että olisiko se ollut tosiaan pilallista, vaikea uskoa että kukaan söisi sellaista makua vapaaehtoisesti.
Vasta viime kuukausina on tullut ensimmäistä kertaa vastaan ilmiö sen verran usein, että olen pistänyt merkille: kun ystäväni syövät ravintolassa jotain lihapohjaista, minun tekee erityisesti mieli. Aikaisemmin olin yllättynyt siitä, kuinka vähän olen kaivannut lihaa. Nyt yllätyn siitä, että miksi se alkaa tässä vaiheessa? Koska olen väliaikaisesti kyllästynyt maailmanparantamiseen?

Vieraskynä, HS2.11.: "Maan tapa täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tunnusmerkit." "Se, että näitä rikoksia on tehty vuosikymmeniä, ei vähennä niiden vääryyttä, kirjoittaa Sami Parkkonen." Mutta koska se on maan tapa, kukaan ei näytä joutuvan vastuuseen. Opetetaanko uudet sukupolvet uusille tavoille, tekemään parempaa politiikkaa? Ei, heidät opetetaan pelaamaan paremmin, jotta he eivät jää kiinni, tai vaikka jäisivätkin, miten siitä ei tarvitse välittää.

Vaalirahoituslakia uusitaan. Oli puhetta siitä, että lahjontapykäliä tiukennetaan niin että poliitikkojakin voi syyttää korruptiosta. Vähemmän yllättävästi, etenkin kokoomuslaiset nousivat ehdotuksia vastaan: tiettyjen näkemyksien mukaan on demokratiaa, että ne joilla on enemmän rahaa saavat käyttää rahaa poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen. Mediakatoiksi ehdotetut summat ovat sellaisia, että käsittämättömimmät mainoskampanjat sillä varmaan karsitaan, mutta vaikea nähdä miten vaikkapa 80 000 euron katto eurovaaleissa tekee yhtään mitään - muistaakseni tuon summan kampanjoista kohistiin jo viime vaaleissa niiden erikoisuuden vuoksi, joten suuri enemmistö lieni reippaasti sen alle joka tapauksessa. Yhdistysten yms. lahjoitussäännöt antavat samanlaisia vapauksia, lähinnä lehdissä on puhuttu siitä, että suunnitellut säädökset vähemmän yllättävästi lyövät oppositiossa olevia demareita eivätkä juuri vaikuta hallituspuolueisiin (paitsi RKP:hen, joka kai sitten uhrattiin).

Nälän poistamiseen tähtäävä huippukokous tarjosi notkuvat ruokapöydät kokoustajille, jotka sopivat kosmeettisista kehitysaputoimista ja merkittävistä kauppasäädöksistä jotka hyödyttävät ensisijassa kehittyneitä maita.
EU ei saanut suojeltua tonnikalaa, koska kalastajat eivät halunneet - vähän kuin norppa Suomessa, jota pitää keskustalaisen ministerin mukaan suojella vapaaehtoisin toimin riippumatta siitä, että tämän mokaaminen tappaa eläinlajin lopullisesti, ikuiseksi ajoiksi.
Hassin mukaan päästöoikeusjärjestelmä toimii edelleenkin täysin tarkoitustaan vastaan teollisuuden lobbauksen seurauksena.
Katainen laskee vähän kaiken elvytykseksi, jolla pyritään saamaan kulutus takaisin samoihin uomiin kuin se oli ennen pahinta kulutusjuhlaa leikannutta lamaa. Toimet ovatkin jo pudottaneet Suomen verot EU:n keskikastiin, minkä seurauksena tuloerot ovat kasvaneet ja kasvavat edelleen. Huolimatta siitä, että taloustieteilijöiden mielestä rikkaiden verojen keventämisen ei ole todistettu saavan aikaan taloudessa sitä paljonkaivattua kasvua. Kokoomuksen ja Keskustan puoluesihteerit kirjoittavat "ahkeruuden puolesta tasapäistämistä vastaan" ja vaativat lisää etuja niille, jotka pitävät talouden pyörät pyörimässä. Murusia sitten putoaa ehkä pöydältä alemmas, ehkä ei.
Pankeista kuuluu uutisia, että niissä ollaan pitkälti palattu samoihin toimintamalleihin kuin ennen finanssikriisiä, ja harvoissa tapauksissa joissa rajoituksia on tehty, niitä yritetään peruuttaa. Koska onhan johtajan saatava miljoonansa.

Worldwatch-instituutti väittää, että kotieläintuotannon osuus kasvihuonepäästöissä onkin puolet. Hmm, tiedä häntä.
Toisaalta, uutinen kertoo, että hakkeri on julkaissut ilmastotutkijoiden maileja joissa puhutaan epäilyttävästi todisteiden vääristelystä. Ihmiset, jotka ovat suhtautuneet epäilevästi joko suhtautuvat edelleen epäilevästi ja osoittavat jotakin itsestään, tai ovat seonneet ja julistavat tämän todistavan kaiken olleen huijausta ja lihansyönnin ja hiilivoiman ja henkilöautojen rajoitusten olevan merkityksettömiä ilmaston suhteen. Voihan se olla, en pidä mahdottomana. En myöskään mitenkään erityisen luultavana. Odottelen lisäinfoa - vaikka edelleen pidän yhteiskunnan muuttamista vähemmän kuluttavaan hyödyllisenä ilmastonmuutoksesta tai sen puutteesta riippumattakin.

EU:n telekommunikaatiopaketti ilmeisesti muodostui lopulta yllättävän positiiviseksi lukemani perusteella. Muuta tästä mieleen tulevaa pielessä olevaa en jaksa enää lähteä puimaan.

Monday, October 19, 2009

Miksi "oma" mies/nainen on parempi?

Vihreän langan uutisissa oli otsikko "Ari Heikkinen ja Suomen vihreät hävisivät", joka kirvoitti allaolevan ajatuksen. Laitoin saman kysymyksen sinne kommentteihin, tässä vähän muokattuna.

Voiko joku selvittää, mikä pointti puoluepolitiikassa on ajaa "omaa" miestä tai naista johonkin tärkeään virkaan? Eikö tehtävään pitäisi haluta mahdollisimman pätevä henkilö?

Onko kyse siis siitä, että:
a) Maiden (tai yleisemmin, eri alueiden, jaostojen, tms.) väliset erot ovat niin suuret, ja oma politiikka on näistä parasta, ja siksi oma korkeaan virkaan olisi paras? Voiko muka olla, että maantieteelliset jaot tekevät suurimman eron mielipiteiden välille, ja siksi läheltä tuleva on aina eniten samaa mieltä itsen kanssa?
b) Muiden ehdokkaista ei tiedetä tarpeeksi, ja siksi yritetään ehdottaa jotakuta josta ainakin tiedetään jotain? Eikö tässä olisi syytä ennemmin tunnustaa tilanne ja ottaa selvää?
c) Käytännön politikointi johtaa kuitenkin aina oman alueen niin suureen suosintaan, että esim. Suomelle olisi aina parasta jos korkeassa virassa olisi suomalainen (vaikka kokonaisuudessa puolueelle asia ei ehkä olisikaan näin), riippumatta ehdokkaiden muista ominaisuuksista ja linjauksista? Eli onko vain kyynisesti todettu, että omaa etua ajetaan, ei kokonaisuuden etua?
d) Vai toistetaanko tässä vain puoluepolitiikan malleja ja hyväveliverkostojen muodostamista koska muutkin tekevät niin, riippumatta siitä onko se kokonaisuuden kannalta kannattavinta?

Mieleeni tuli jälkeenpäin myös mieleen vaihtoehto e) Puolueen sisäiset erot ovat itse asiassa niin pieniä, että on aivan sama millä kriteereillä valitaan, ja tällöin on vain bonusta ajaa omaa etua oman ehdokkaan muodossa. Tätäkin on vaikea uskoa, kun vihreissä puhutaan idealisti- ja insinöörisiivistä, kokoomukseen mahtuu Pietikäinen ja Asko-Seljavaara, jne.

(Bonuksena f = muu, mikä?)

Wednesday, October 7, 2009

Väärin tehty, mutta jatkakaa

Olenko nähnyt tämän aikaisemmin? Suomalainen poliitikko toimii väärin, mutta mitään seurauksia siitä ei ole ja asiat jatkuvat niin kuin ennenkin.

Edit: Mitä tekee Hyssälä?
(HS 7.10.)
Hyssälän mielestä
oikeuskanslerin moitteet eivät anna aihetta pitkälle meneviin poliittisiin johtopäätöksiin. "Oikeuskansleri nimenomaan totesi, että tässä on toimittu lainmukaisesti", Hyssälä sanoo.
Oikeuskanslerin mukaan "On jo vähän oikeudellisestikin kyseenalaista, että tällaisella kiireellä valmistellaan."

Eli lyhyesti: Keskustalaisen mukaan lain kirjainta ei ole rikottu, joten kaikki on ok. Laillisuuden valvoja katsoo, että ei ole ok, mutta pienen nipottamisen lisäksi ei tee mitään. Maan tapa jne.

Sunday, October 4, 2009

Päästöhyvityksiä selvittämässä

Paneuduin vihdoin ilmastoaneisiin hetkisen.

Olin lomamatkalla elokuussa Euroopan eteläosissa, minne tietenkin pääsi kätevimmin lentäen. Ennen matkaa spekuloitiin vaihtoehdoilla. Laivamatka Itämeren yli ja siitä junalla eteenpäin olisi maksanut selvästi enemmän kuin lentäminen (millä lienee tekemistä sen kanssa, että lentämistä tuetaan melkoisesti), pelkät matkat olisivat kestäneet kaksi päivää suuntaansa, ja vaikken tähän hätään nyt löytänyt mitään lukuja (ainoa oli tämä, joka ei aivan ollut samasta asiasta), muistaakseni laivamatkustuksen luontoatuhoavuus ei ole kovin kaukana lentämiststä. Junavaihtoehtoa kysyttiin matkatoimistosta, missä vastattiin että idän kautta ei pääse, vaan pitäisi mennä Baltian läpi ensin bussilla, mikä ei houkuttanut kun matkan piti olla rentouttava ja helppo. Lännestä taas olisi pitänyt joka tapauksessa mennä joko laivalla tai lentäen ensin meren yli, plus matka-ajan pidentyminen. Teimme siis ratkaisun lopulta tyypillisen länsimaisesti: mukavuus ja kätevyys astui ympäristöystävällisyyden yli. Päätin kuitenkin jo lippua ostaessamme että aion maksaa carbon offsetit, koska se nyt on vähintä mitä voin tehdä.

Asiasta luettaessa tulee hyvin nopeasti selväksi, että offsetit ovat pitkälti paremman omantunnon ostamista, ja haitallisia monessakin mielessä. Tästä ovat muut kirjoittaneet paremmin ja syvällisemmin, joten en puutu siihen pidempään. Toistan Maan Ystävien tiivistämää tekstiä:
Koko päästöjen hyvittämisen ajatus on ongelmallinen. Ilmastonmuutosta ei saada pysäytettyä maksamalla ulkopuoliselle taholle, joka hoitaa urakan muissa maissa. Maksujen maksaminen ei myöskään tee hiilidioksidipäästöjen tuottamisesta vähemmän haitallista. Ilmastonmuutoksen katastrofaalisten seurausten estämiseksi hiilidioksidipäästöjä täytyy vähentää huomattavasti. Paras hiilitonni on aina se, joka jää tuottamatta.
Pyrin ottamaan opikseni (enkä vähiten välttääkseni tämänpäiväisen selvittelyn vaivan tulevaisuudessa) ja pyrkimään yhä enemmän käytännön ratkaisuihin. Kun nyt kuitenkin on tullut jo lennettyä, ja haluan asialle jotain tehdä, alla mietintöni ja mihin päädyin.

***

Eettinenkuluttaja.net (joka vaikuttaa hyvältä idealta, mutta ei tunnu toimivan käytännössä, päätellen siitä että päivitykset ovat vuoden vanhoja) listaa 15 yhdistystä ja yritystä jotka tarjoavat päästöhyvityskeinoja. Yritykset ovat poissa laskuista, koska ne on perustettu tekemään voittoa asiasta, joten hyvin sääntelemättömillä markkinoilla niillä on aivan liikaa insentiiviä (onko tuolle joku suomenkielinen sana?) tehdä rahaa muilla keinoin kuin todellisella ympäristön auttamisella. Lisäksi ne ovat tuolla Ethical Consumerin (?) vertailun mukaan järjestetyllä listalla keskimäärin alempana. On siis erilaisia yhdistyksiä, ja ne harjoittavat kolmenlaista toimintaa: ne pyrkivät hyvittämään jo toteutuneet päästöt esimerkiksi pystyttämällä puita jotka sitovat hiiltä ilmakehästä, ostavat markkinoilta pois päästöoikeuksia, tai pyrkivät vähentämään tulevaisuuden päästöjä erilaisilla energiansäästö- tms. projekteilla.

Puiden pystyttäminen on pienen hakemisen perusteella huono idea. Ongelmat voitaneen tiivistää siihen, että puiden hiilensitominen on hidasta ja epävarmaa ja siihen liittyy luotettavuus-, maankäyttö- ja biodiversiteettiongelmia. Vaikka jälkimmäiset ongelmat ratkaistaisiinkin, puun kasvuaika on niin pitkä, että se ei käytännössä ehdi vaikuttaa tarpeeksi käynnissä olevaan ilmastonmuutokseen.

Kaksi muuta toimintatapaa on epäselvempiä. Päästöoikeuksien poisostaminen tarkoittaisi osallistumista päästökauppaan. Vähäisehköllä tiedolla rakennetun käsitykseni mukaan Euroopan päästökauppa on sabotoitu ainakin sen ensi vaiheessa poliittisella tasolla: suurin osa oikeuksista annettiin ilmaiseksi, monet alat rajattiin kaupan ulkopuolelle - mm. lentoliikenne -, ja cap eli päästöjen kokonaismäärän rajoitus asetettiin niin korkealle, että se itse asiassa ei rajoittanut yhtään mitään (Wikipedia):
The price of allowances increased more or less steadily to its peak level in April 2006 of about €30 per tonne CO2,[13] but fell in May 2006 to under €10/ton on news that some countries were likely to give their industries such generous emission caps that there was no need for them to reduce emissions. Lack of scarcity under the first phase of the scheme continued through 2006 resulting in a trading price of €1.2 a tonne in March 2007, declining to €0.10 in September 2007.
Soininvaara, jota arvostan itsenäisesti ajattelevana poliitikkona, mainitsi blogissaan että "yleisesti arvioidaan, että päästöoikeuksien tehokas taso olisi 30 €/tonni", valitettavasti ilman lähdettä. Siis kun teollisuus tajusi, että kaikesta lobbaamisesta huolimatta ne päätyvät maksamaan päästöistään sen verran että sillä on väliä, ne menivät luonnollisesti lobbaamaan lisää, kunnes saivat oikeuksia lisää. Ei ole mitään takeita, etteikö koko päästökauppajärjestelmä toimisi jatkossakin samoin, koska poliitikot määräävät rajat, ja erittäin vaikutusvaltaisen teollisuuden intresseissä on pitää hinta sen verran alhaalla että varmasti mihinkään todellisiin toimiin ei tarvitse ryhtyä. (Lisättäköön, että ko. Wikipedia-artikkelin perusteella EU:n kokonaispäästöt kasvoivat 1.9 % päästökaupan ensimmäisen vaiheen aikana.) Vaikea on pitää järkevänä yksityishenkilön maksaa pienentääkseen päästöoikeuksien määrää, jos ensin alkuperäinen luku on mitoitettu olemaan liian suuri, ja myöhemmin mikäli se osoittautuu sittenkin liian tiukaksi, sitä voidaan poliittisesti muokata erityisintresseille sopivammaksi.

Jäljelle jäävät siis yhdistykset, joiden toiminta perustuu muille projekteille. Mainitulla eettinenkuluttaja.net-sivulla näytetään ensimmäisenä ja parhaana saksalainen Atmosfair, jonka yhteydessä mainitaan että Saksan hallitus on vuonna 2007 päättänyt käyttää sitä hyvittääkseen virkamiestensä lennot. Lähteenä on Satu Hassin blogi, joka antaisi muuten positiivista vaikutelmaa (Suomalainen eturivin vihreä, kuulostaa keskimääräistä luotettavammalta), paitsi että Hassi sekoilee blogissaan "ilmastoneutraaliudesta", mikä osoittaa että hän ei ainakaan tuolloin tiennyt mistä puhui. No, joka tapauksessa. Sijoittaa 80 % päästöhyvitysprojekteihin, jotka kaikki noudattavat CDM Gold Standard -sertifiointia. Standardissa askarruttaa, että se on jonkinlainen Kioton sopimuksen konkretisoituma, ja on siten pelättävissä että siinä on samat vesityksen mahdollisuudet kuin itse sopimuksessakin. Lisäksi on vähän huolestuttavaa, että standardin sponsoreina (pdf) on juuri niitä offset-firmoja, joita on syytä pitää epäilyttävinä viherpesun, mukaratkaisujen keksimisen ja väärien insentiivien tähden. Itse projektit näyttävät lupaavilta, vaikka ne vaikuttavatkin enemmän kehitysavulta kuin päästöjen hyvitykseltä.

Viimeisenä vaihtoehtotyyppinä tuolla sivulla on Maan Ystävät, joiden "lentomaksuilla ei hyvitetä päästöjä, vaan maksut käytetään pitkäjännitteiseen ilmastonmuutoksen torjuntatyöhön." Tämäkin kanta on huomioitava: olisiko parasta tukea jotakin tämänkaltaista toimintaa (Greenpeace? Vihreät?), jotka pyrkivät yhteiskunnallisella tasolla muutokseen? Itse ongelma kun ei ole yksilö-, vaan yhteiskunnallisella tasolla. Raha sinänsä kuitenkin saattaa silloin mennä ihan muihin tarkoituksiin kuin ilmastonmuutoksen torjuntaan (muuhun luonnonsuojeluun, mahdollisesti politiikkaan joka lopulta haittaa asiaa), joten sen "konkreettinen hyöty" on huomattavasti pienempi.

Selvää vastausta ei ole, taas on edessä Aidosti Vaikea Asia. Yksinkertaisinta, helpointa ja myös tehokkainta on - jos nyt kiinnitetään huomiota pelkästään lentämisen myötävaikuttamaan ilmastonmuutokseen - tietenkin olla lentämättä, ja vähentää omaa energiankulutusta muutenkin. Jos haluaa kuitenkin maksaa vanhoista synneistään... En tiedä. Olen väsynyt tästä selvityksestä, ja palaan asiaan parin päivän sisällä, mihin lopulta päädyin.

Miten hyvä ihminen korruptoidaan, lisäys

Edelliseen merkintään liittyen: Johanna Korhosen kolumni aiheesta (HS 15.7.2009), jonka otin talteen aikoinaan sen luettuani.

Sunday, September 27, 2009

Haja-ajatus: Miten hyvä ihminen korruptoidaan

Vaikka olen pyrkinyt olemaan kommentoimatta vaalirahoitussotkuja ja vastaavaa päivänpolitiikan tapahtumia sinänsä (osin siksi, että melkein kaikki on sanottu muualla, että yritän pitää jonkun fokuksen maailman parantamisessa, että siitä tulisi ihan liikaa asiaa jos alkaisi tosissaan penkoa), tässä on tiettyjä periaatteellisia puolia jotka eivät mene pelkäksi toisteluksi. Ja sitä paitsi mieleni on tehnyt jo pitkään kommentoida.

Keskustellessani vaalirahoituksista ja poliitikoista eteen on tullut kysymys siitä, missä määrin epämääräisyyksiä tehneet poliitikot valehtelevat (tai kiertävät sitä minkä tietävät olevan totta) ja missä määrin he ovat tosissaan esim. väittäessään etteivät tienneet tai ovat sitä mieltä että asiassa ei ole mitään väärää. Huolimatta yleisestä pessimismistäni, uskon aika vakaasti, että enimmäkseen kyse ei ole valehtelusta, ja silloinkin kun on, sen ajatellaan rehellisesti olevan jonkun hyvän puolesta.

Jussi Saramo (älkää kysykö, en minäkään ollut koskaan kuullut hänestä) kertoo miksi:

Olen tehnyt kymmenen vuoden ajan vapaaehtoistyötä nuorisoasuntojen hyväksi. Se on tarkoittanut satoja tunteja palkatonta työtä ja satojen eurojen matkakuluja omasta pussista. Koska asia on tärkeä, en ole tullut ajatelleeksi menettämääni aikaa, tai perineeksi matkakuluja.

Kun viime talvena kuulin alkuasuntojen puheenjohtajiston päättäneen tukea kampanjaani 500 eurolla, olin otettu. Ei tullut mieleenikään, että tässä pienessä tuessa olisi jotain väärää, olihan se vain pieni osa siitä rahamäärästä jota olen itse asian eteen laittanut. Tuolla summalla saa pienen lehtimainoksen, Hesarista ei sitäkään, eli ei sillä europarlamenttiin asti päästä. Symbolisesti se oli kuitenkin tärkeä, valituksi tullessani jatkaisin tietysti työtäni nuorten asumisen hyväksi. Ihan avoimesti, kuten tähänkin asti.

Vähemmän yllätyksellisesti, poliitikot ovat luultavasti tyypillisesti lähteneet politiikkaan sen tähden, että pitävät jotain asiaa tärkeänä. Alkuvaiheessa he ajattelevat kuten Jussi tuossa. He ovat tehneet hyvän asian eteen vapaaehtoistyötä, nähneet paljon vaivaa ja käyttäneet omia varojaankin, ihan vapaaehtoisesti, koska asia on sen arvoinen. Kun he saavat itse jotain vihdoin vastineeksi hyvästä työstä, he ovat otettuja: heidät - ja heidän asiansa - on huomattu! Sitähän varten tässä työtä tehdään! Ei tule mieleenkään, että tässä pienessä tuessa olisi jotain väärää.

Kun työ ja poliitikko etenee, summat kasvavat vähitellen, koska asiat joita käsitellään kasvavat. Vaikutusvalta kasvaa, ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt, hekin liikkuvat suuremmissa rahoissa. Eihän esim. kaupunginvaltuutettua, kaupunginjohtajaa, suuren firman johtajaa, kansanedustajaa - herran tähden: ministeriä! - voi viedä syömään ihan mihin tahansa. Heidän juhlansa ovat hienompia, seminaariliputkin (ja seminaarissa on oltava, sillä siellä ovat kaikki jotka ovat ketään) maksavat jo sen viisi sataa, kaikki tämä on sen hyvän asian tähden. Nuorison asuntojen, opiskelijoiden etujen, tietyn kansanryhmän oikeuksien tähden. Kun tuki kasvaa viidestä sadasta tuhanteen, kahteen tuhanteen, viiteen tuhanteen, missä vaiheessa pitäisi tulla mieleen että tämä nyt ei enää ole ok? Kun on elänyt ja työskennellyt siinä maailmassa vuosikausia, antanut hitto vie itseään niin paljon sen hyvän eteen, ja sitten jotkut väittävät että tämän hyvän asian tukeminen olisi väärin?

Korruptoituvuus on ihmisessä luontaisena ominaisuutena. Itsekin olen ollut jossain yliopistojärjestötoiminnassa, missä hallitus maksaa itselleen palkkiona kovasta uurastamisesta (ja älkää käsittäkö väärin: se on, usein ainakin, kovaa uurastamista) järjestön rahoilla illan juhlat tai aterioinnin. Joskus jossain budjetin kohdassa on liikaa rahaa eikä tiedetä, mitä sille pitäisi tehdä, eikä sitä systeemin kankeuden takia voi oikein palauttaakaan (minne? jäsenille, jokaiselle 50 senttiä?) joten se voidaan ottaa ylimääräisenä palkkiona, onhan sitä tehty työtä sen verran. Tai käyttää johonkin hankintaan, jota hallitus tahtoo, vaikkei se niin olisikaan sinänsä järjestön hyödyksi. Kuvittelisin, että ylioppilaskunnassa pidemmälle mentäessä suuremmat kihot, koska pyörittelevät isompia rahoja, isompia asioita, saattavat maksaa itselleen palkkiona isommat juhlat, isompia etuja. Ja valmistuttuaan heillä on kokemusta vaikuttamisesta, ja he menevät kaupunginvaltuustoon, eduskuntaan, ja asiat ovat isompia, rahat ovat isompia, kihot ovat isompia.

On ihan Aidosti Vaikea Asia, missä vaiheessa tällainen muuttuu ei-hyväksyttäväksi. Pienten järjestöjen hallituksen tyypillisesti tekevät epäkiitollista työtä, josta tulee hyvin vähän palkkiota, joten joku yhden illan kaatajaiset lienee vain pieni maksu siitä, että joku ylipäätään viitsi hommaa hoitaa. Mutta kenen tahansa tällaiseen ryhtyvän pitäisi ymmärtää kaksi asiaa.

Ensinnäkin, on tapoja, joilla järjestelmän puitteissa on hyväksyttävää kiittää jotakuta hyvästä työstä. Ja sitten on tapoja, joilla moinen ei ole hyväksyttävää. Yleishyödyllisen säätiön (jonka säännöissä ei erikseen moista lue) myöntämät vaalituet poliitikoille eivät tällainen kuitenkaan voi olla, oli poliitikko kuinka meritoitunut ko. säätiön palveluksessa tahansa. Samat tahot, jotka tukevat säätiötä tukeakseen sen tehtävää, voivat tukea myös poliitikkoa, jos uskovat sen tukevan samaa tehtävää, mutta säätiön ei tule olla silloin siinä välissä kierrättämässä rahaa kauttaan.

Toiseksi, ja tärkeämpänä pointtina: kenen tahansa politiikkaan lähtevän tulisi tajuta, että tapa jossa yleisistä asioista päättävät palkitsevat itsensä (tai jonkun muun sisäpiiriläisen) johtaa korruptioon. Siten päästään tilanteeseen, jossa on maan tapa, että johtajat kaiken suhteellisuudentajun menettäneenä ostavat kalliita huonekaluja, puolueväriä tunnustavat virkamiehet järjestelevät moottorikelkkatehtaita omilleen, poliitikot päättävät säätiöiden hallituksessa tuesta itselleen, hyvä veli -verkostot pelastavat omia (poliittisesti arkaluontoisia, rikoksesta epäiltyjä tai jopa tuomittuja) suojatyöpaikkoihin, edustajat päättävät korottaa omia palkkojaan täysin riippumatta mistään, ja niin edelleen. Se, että poliitikot uskovat kaiken olevan ihan ok, koska aina on tehty ja kaikki tekevät niin osoittaa, kuinka poliittinen kulttuuri on vuosien saatossa muuttanut nämä jussisaramot mattivanhasiksi. Se, että kaikki tekevät niin, ei tee toiminnasta hyväksyttävää, vaan nimenomaan se tekee siitä mahdotonta hyväksyä: korruptiota jonka hyöty yksilöille on toiminnan alkuperäisestä tarkoituksesta pois.

Maan tapa on varmasti monen muun maankin tapa, ja valtajärjestelmien yleensäkin. Mutta se ei poista sitä vastuuta, että pienintä politiikkaa pienten järjestöjen piirissä tekevien tulisi tajuta, mitkä ovat poliittisen kulttuurin, joka hyväksyy päättäjien myöntää itselleen pientä yksilöllistä hyötyä, seuraukset suuremmassa mittakaavassa. Jos moraalia ei pidetä pienemmissä asioissa korkealla ("eihän näistä parista kymmenestä eurosta ole väliä"), onko helpompi vai vaikeampi sen jälkeen koettaa pitää sitä korkealla suuremmissa asioissa?

edit: Saramon kirjoituksen kommenteissa hän selventää, että Alkuasunnot (jolta rahaa sai) on yritys, ei säätiö. Tämä muuttaa tilannetta hänen osaltaan, mutta ei pointtiani.

Sunday, September 13, 2009

Kulutus ja ympäristö Lyytisen mukaan

Jatkokommenttina Lyytisen kolumniin.
Fölster kyseenalaistaa monia vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi kulutuksen vähentäminen pienentää hyvinvointia – jonka kasvu puolestaan vähentäisi ympäristön kuormitusta. Kun elintaso nousee, myös ympäristöystävällisyyteen on varaa.
Ensinnäkin, "kulutuksen vähentäminen pienentää hyvinvointia" - mihin tämä perustuu? Kulutuksen kasvu (tulkittuna bruttokansantuotteen kasvuksi) on käsittääkseni yhteydessä hyvinvoinnin kasvuun, tämä on jossain määrin yleisesti hyväksyttyä. Ainakin siis siinä määrin, että kun kehittyvä maa nousee länsimaisen kulutuksen tasolle, myös sen hyvinvointi tapaa kasvaa monilla erilaisilla mittareilla (keskimääräinen ikä, lapsikuolleisuus, subjektiivinen tyytyväisyys yms). Sen sijaan käsittääkseni - ja en tiedä tarkkaan, jos joku tietää paremmin, kertokoon - ei ole mitään todisteita siitä että kulutuksen vähentäminen pienentäisi hyvinvointia. Lama, joka vähentää kulutusta, vähentää myös hyvinvointia, koska ihmiset ahdistuvat rahatilanteen heikkenemisestä ja epävarmuudesta ja niin edespäin, mutta luultavasti missään maassa ei olla yleisesti ja vapaaehtoisesti pyritty vähentämään kulutusta siinä määrin, että todellisia seurauksia hyvinvoinnille olisi pystytty tutkimaan. Asiaa sivuttiin Akateemisen talousblogin ikuista talouskasvua käsitelleen postauksen kommenteissa.

Toiseksi, "[hyvinvoinnin] kasvu puolestaan vähentäisi ympäristön kuormitusta". Myönnän, en ihan ymmärrä mitä tässä yritetään sanoa. Kun ihmiset voivat paremmin he saastuttavat vähemmän? Millä perusteella? (Pitäisi varmaan lukea siitä Fölsteriltä itseltään.)

Kolmanneksi: "Kun elintaso nousee, myös ympäristöystävällisyyteen on varaa." Epäilemättä niin, mutta elintason nousu ei luullakseni mistään erityisestä syystä automaattisesti lisää ympäristöystävällisyyttä. Jos kyse on vain materiaalisen elintason noususta, voisin kuvitella sen helpostikin heikentävän ympäristön tilaa, kun siihen pyritään useammilla eri keinoilla. Toki materiaalisen ja laajemmankin elintason kasvu antaa tilaa asenteille, että ympäristöstäkin ryhdytään välittämään enemmän kun välttämättömät tarpeet ja vähän päällekin on tyydytetty. Mutta jos tätä yhteyttä käytetään perusteluksi sille, että ensin pitäisi pyrkiä elintason kasvuun ja sitten vasta ympäristöystävällisyyteen yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä (mistä kuvittelen tässä olleen kyse), ollaan aika kieroontuneessa ajattelussa.

Jos kirjoittaja jo tunnistaa ympäristöystävällisyyden arvoksi, miksi sitä ei tulisi seurata lainsäädännössä ja päätöksissä jo samalla kun pyritään elintason kasvuun? Siis muutoin kuin siksi, että pitää elintason kasvua tärkeämpänä kuin ympäristön tilasta huolehtimista. (Ja jos asiayhteys oli ilmastonmuutos ja se, että jotain tarttis tehdä ja nopeasti, niin kirjoittaja joko ei todella usko ilmastonmuutoksen katastrofaalisiin seurauksiin, tai pitää elintasoa - varmaankin omaansa - tärkeämpänä kuin seurauksia, jotka koituvat lähinnä muille.) Ainoana mieleen tulee se, että asenneilmapiiri ei vielä hahmota ympäristöongelmien vakavuutta ja sille pitää perustella resurssien käyttämistä johonkin niin abstraktiin. Kuten kehitysmaissa ilmeisesti on. Tämä puolestaan on ihan Aidosti Vaikea Asia.

Ilmastonmuutoksen katastrofaalisuus on epävarma, abstrakti ja kaukainen, ja siksi on valitettavasti täyttä realismia arvioida, että (jos se toteutuu) sitä ei tulla välttämään kovin suuressa määrin, koska ihmisiä ei tasan saada toimimaan omaa eduksi näkemäänsä (= materiaalinen yltäkylläisyys) vastaan noin psykologisesti epäpakottavin perustein. Minun mielestäni asiaa täytyykin lähestyä toiselta kannalta: yhteiskunnalliseen muutokseen täytyy ryhtyä täysin ilmastonmuutoksesta riippumattakin. Vaikka maapallo ei lämpenisikään holtittomasti, resurssien tuhlaaminen täytyy lopettaa joka tapauksessa jossain vaiheessa. Vaikka kulutuksen kasvu saavutettaisiin pelkällä tehokkuuden lisäämisellä, loputtoman kasvun ihannetta ei voi pitää hyvänä ihmisten henkiselle hyvinvoinnille.

Meillä on länsimaissa täydet mahdollisuudet riittävään materiaaliseen hyvinvointiin. Miksi siis pyrkiä lisäämään sitä, kun voisimme ensimmäistä kertaa historiassa pyrkiä laajalti myös henkiseen hyvinvointiin? Siinä sivussa tulisi pelastettua planeettakin.

Ei-radikaali ilmastopolitiikka, osa 2

Ja taas pitää kommentoida Hesaria.

Jarkko Lyytinen kirjoittaa kolumnissaan ilmastonmuutokseen reagoimisesta viittaamalla Stefan Fölsterin kirjaan Maailmanloppu on peruttu (jota en jostain syystä nopeilla hauilla löytänyt mistään - lieneekö aivan uusi?). Edelliseen postaukseeni liittyy kirjoituksessa havaittava "realistinen" asenne: nykymenon on jatkuttava, vaikka joitan pieniä muutoksia pitääkin tehdä. Asenteesta kertoo esim. tämä:
Useimmat länsimaat rikkovat ilmastonmuutoksen torjunnassa katastrofinhallinnan ensimmäistä sääntöä. Sen mukaan toimenpiteiden pitäisi pohjautua siihen, mitä ihmiset todennäköisesti tekevät. Ei siihen, mitä heidän pitäisi tehdä.
Ilmastokeskustelussa vaietaan Fölsterin mielestä olennaisista asioista. Kuten siitä, kuinka ihmiset voisivat sopeutua elämään lämpimämmällä maapallolla.
Tässähän ollaan aivan oikeassa, realistisesti katsoen. Ihmiset todennäköisesti eivät tee vapaaehtoisesti täyskäännöstä elämässään vain koska heille kerrotaan elämäntapansa todennäköinen hinta muualla oleville ja tuleville ihmisille. On siis parempi varautua luultavimpaan tulevaisuuteen eikä käyttää resursseja siihen mikä olisi optimaalisin ratkaisu, koska luultavasti optimaalisinta ei saada toteutettua.

En ole varsinaisesti eri mieltä, mikä johtuu ehkä aika paljon siitä, että olen luonteeltani pessimisti. Koska pidän itseäni kuitenkin positiivisena pessimistinä, näen ongelmalliseksi hylätä optimaalisen ratkaisun vain todennäköisyyden perusteella, kun ero optimaalisen ja todennäköisen välillä on moraalisesti valtava.

Optimaalinen ratkaisu eli radikaali ilmastopolitiikka on mahdoton, koska siitä tehdään mahdoton. Me ihmiset, ja oleellisemmin länsimaiden kansalaiset, katsomme omasta yhden henkilön näkökulmastamme (suhteellisesti) hyvinvoivan Suomen kattojen yli ja toteamme, että vaikka minä olisinkin valmis tekemään jotain, nuo muut eivät varmastikaan ole. Ei siis kannata vaivautua ja olemme hiljaa, emmekä nosta meteliä siellä missä sillä on väliä. Ja koska poliitikot ovat samanlaisia kuin me, he katsovat omasta näkökulmastaan hiljaa pysyvien äänestäjien yli, ja toteavat, että vaikka minä olisinkin valmis tekemään jotain, nuo eivät sitä hyväksy. Joten ei siis kannata tuhlata voimia hävittyyn taisteluun vaan varautua todennäköisimpään.

Historiassa on kuitenkin todisteita yhteiskuntien täyskäännöksistä, kun johtajat ovat olleet kyllin vahvoja ja laittaneet valtiolaivan kääntymään. Mielenkiintoisesti suurimmat ja nopeimmat (tai ainakin ensimmäisenä mieleen tulevat) ovat olleet enemmän tai vähemmän totalitaristisia muutoksia: kommunistinen vallankumous Venäjällä ja Kiinassa, muutos Saksassa maailmansotien välillä... On ilmeistä, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa nopeastikin. Eri asia on, voidaanko ennusteilla oikeuttaa totalitaristista järjestelmää joka muutoksen varmaankin saisi aikaan. Ehkä pienempi muutos, analoginen sotaan varautumisen kanssa ulkoisen uhan muodostuessa yhä ilmeisemmäksi, riittäisi. En tiedä. Näyttää kuitenkin siltä, että pelkkään realismiin pohjautuvan poliitikan on parempi alkaa varautua välttämättömään, jos kerran seurauksia ei kerran edes yritetä tosissaan välttää.

***

Lisäkommentti Lyytisen tekstiin:
Nykypäivän Augustinus on Al Gore, jonka oscaroitu Epämiellyttävä totuus -elokuva sisälsi niin paljon virheitä, että Britannian tuomioistuimet kielsivät sen esittämisen kouluissa.
Yhdellä haulla löydetty wikipedia-artikkeli ainakin väittää, että oikeusjutussa ilmastonmuutoksen kieltäjät yrittivät estää sen esittämisen kouluissa, mutta hävisivät koska oikeus totesi elokuvan sanoman pääasiassa todenmukaiseksi.

Thursday, September 10, 2009

Ei-radikaali ilmastopolitiikka

Kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola näyttää sen paremmin kuin minä osaisin sanoa. Koko juttu on lukemisen arvoinen, mutta kiinnitän huomion yhteen kohtaan.
Energiansäästöä ja energiatehokkuuden parantamista kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla on koko ajan edistettävä ja tuettava. Sen mahdollisuuksia päästöjen vähentämisessä ei ole kuitenkaan syytä liioitella. Sillä pystytään ehkä leikkaamaan energiatarpeen lisäys, mutta mikään ei vielä viittaa enempään.
Olen lukenut Korholan blogimerkintöjä ja kannanottoja satunnaisesti vuoden verran, ja vaikuttaa, että tämä on melko yleinen kanta poliitikkojen (ja politiikasta & yleisesti yhteisistä asioista kiinnostuneiden) keskuudessa. Radikaalimpia keinoja pidetään haihatteluna, haitallisina, mielettöminä, epärealistisina. En ota kantaa itse asiaan: minua perehtyneemmät ovat perustelleet ja kiistelleet keinoista, tavoitteista ja realismista jo pitkään, enkä kuvittele voivani mitään merkittävää siihen keskusteluun. Merkittävää on lähtökohta, että a) nykymenoon pitää vähitellen lisätä pieniä parannuksia ja b) koko maailma pitää saada mukaan tai suurta osaa keinoista (niin kuin omien päästöjen vähennyksiä) ei kannata käyttää.

Tätä suhtautumista sanotaan realistiseksi. Sen perusteella mitä olen lukenut ennusteista ja tavoitteista, sitä pitäisi kutsua katastrofaaliseksi. Tällä asenteella ei yksinkertaisesti saavuteta niitä tavoitteita, joista suhteellisen yksimielisesti on päätetty jotta maailma ei suistuisi kohtuuttomaan helvettiin. Voisin antaa linkin, jossa annetaan jokin luku tavoitteeksi ja argumentoida laskuja tekemällä mihin realistinen ilmastopolitiikka johtaa. Se vaatisi kuitenkin faktojen etsimistä ja laskemista, joten otan toisen lähestymistavan.

Oletetaan, että ilmasto on lämpenemässä ihmisen vaikutuksesta, ja että jos mitään ei tehdä, tämä tulee tappamaan 99 % ihmisistä kahdensadan vuoden aikana. Kukaan ei varmaan ole näin väittänyt eikä ole erityistä syytä arvella, että tämä olisi totta, mutta oletetaan. Minkälaisiin toimiin realistisen asenteen länsimaalaiset ovat valmiit ryhtymään? Luopumaan kulutukseen perustuvasta yhteiskunnasta, bensa-autoista, lihansyönnistä, lentämisestä, jatkuvasta elintason kasvusta, henkilökohtaisesta vauraudesta? Pakottamaan omaa parastaan näkemättömät kasvavat kehitysmaat samoihin toimiin taloudellisin, ehkä myös sotilaallisin keinoin? Tekemään kaikkensa, siis ihan aidosti kaikkensa eikä "poliittisesti realistisen kaikkensa", että tuo kohtalo vältettäisiin? Nyt heti, huomenna kaikki on toisin.

Jos kyllä, entä jos kuolleita tulee olemaan vain 90 %? 80 %? 50 %? 25 %? Mikä on hyväksyttävä määrä inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa, jotta nykymuotoisesta länsimaisesta elämäntavasta kiinni pitämistä voi pitää oikeutettuna? (Tässä vaiheessa saattaa ihan huvikseen haluta tietää, mitkä ovat tämän hetken ennustuksia.) Vai onko vastaus joka tapauksessa ei, riippumatta siitä kuollaanko kaikki?

"Realistisen" näkemyksen omaksuminen on jonkun prosenttiluvun hyväksymistä. Tietoista tai tiedostamatonta sen sulattamista, että oma mukavuus, pysyvyys, (valheellinen) turvallisuus, unelmointi ja ahneus on toisten ihmisten kärsimyksen ja henkien arvoista.

Olisi kiva ajatella, että kurjat porvarit ne vain haluavat tienata uusilla ydinvoimaloilla, turvata tienestinsä blokkaamalla bisneksiä uhkaavat rajoitukset; korruptoituneet poliitikot pönkittävät omaa elämäänsä hyväksymällä sen ja käärimällä siitä hyvät varat itselleen ja läheisilleen. Mutta jonkun asteen realisti (tai ignorantti) täytyy jokaisen täällä olevan olla pystyäkseen elämään. Minäkin huomenna herään lämmitetyssä asunnossani, menen töihin (alalla, jolla ei ole mitään tekemistä maailman parantamisen kanssa), käynnistän tietokoneen, ja syön tarpeettomasti makeita ja suolaisia asioita, enkä hylkää tätä kaikkea inhoten ja lähde luontoon elämään omavaraisena.


Jos uskotaan, että maailma on aidossa vaarassa, ei-radikaalit keinot eivät tule riittämään minkään inhimillisesti hyväksyttävään ratkaisuun. Maailman on muututtava, elämäntavan on muututtava, ja se on tehtävä radikaalisti, äkkiä, ja perusteellisesti - ei realistisesti. En usko, että nykymuotoinen politiikka saa sen aikaan ajoissa. En tiedä mikä olisi oikea vaihtoehto.

Kun ruumiit kasautuvat jossain päin maailmaa, tunne, lukija, edes pieni ahdistus sisälläsi siitä että käytät sähköä tietokoneen pyörittämiseen ja hyväksyt sen hinnan minkä tämänhetkiset ja tulevat sukupolvet siitä maksavat. Minäkin tunnen, välillä.

Tuesday, July 28, 2009

Sattuisiko joku tietämään, miten tänne bloggeriin saisi ikään kuin toisen miniblogin johonkin sivupalkkiin tai vastaavaan? Aika usein on mielessä jotain pientä (satunnainen ajatus tai linkki jonnekin muualle ja kommentti siihen) jota tekisi mieli tänne laittaa, mutta haluaisin erottaa varsinaiset blogipostaukset tällaisesta 'kevyemmästä' sisällöstä. Vähän niin kuin Kasvilla on omalla sivullaan uutiset, twitter ja blogi, kaikki erikseen käyttötarkoituksen mukaan.

Olen yrittänyt etsiä sopivaa widgettiä, mutta lähimpänä on ollut tuo tällä hetkellä käyttämäni Readerin share-osio (joka on ruma, eikä ole välittömästi selvää miten värejä muutetaan) joka ei ihan täytä tehtävää, ja twitter-widgetit, joita en merkkirajoituksen ja taas uuden palvelun käyttöönoton vaivalloisuuden takia halua. Jos toisen blogin saisi näkymään omassa widgetissä, voisi perustaa toisen blogin tällaisille kevyemmille paloille, vaikka ehkä vähän epäkäytännölliseltä sekin kuulostaa.

Wednesday, July 15, 2009

Eettinen johdonmukaisuus ja ihmisluonto

Elina Hirvonen Vihreässä Langassa kuvaa hyvin parempaan elämään pyrkivän tyypillistä ongelmaa: "Edes tiedostavina itseään pitävien ihmisten valintoja ei ohjaa eettinen johdonmukaisuus. 'Pahoista' asioista pidetään rakkaimmat." Hän rakastaa matkustamista, vaikka tietää sen olevan suurin ympäristötuhoaja elämäntavoissaan.

Hänellä on tosin implisiittisenä virheellinen oletus, että ihmisen pitäisi olla johdonmukainen. Vaikka johdonmukaisuus on hyvästä (parempaan pyrkiminen ilman jonkinlaista johdonmukaisuutta on aika tuhoontuomittua), se ei ole ihmisen luotainen ominaisuus. "Luontainen" ei tietenkään ole mitenkään välttämättä tavoiteltavaa tai edes hyväksyttävää, mutta sillä, mikä on ihmiselle keskimäärin normaalia, on väliä kun argumentoidaan keinoista. Joskus näkee viherkommunistihippejä kritisoitavan siitä, että he eivät itse seuraa ihanteitaan (esimerkki, jos uskallatte lukea kommentteja) - ja sitten yksittäisen asian perusteella voidaankin julistaa koko ideologia täysin kelvottomaksi, koska he eivät ole täydellisen johdonmukaisia sen seuraamisessa. Elämäntavassamme nähtävät ongelmat ovat kuitenkin sellaisia, että niitä on mahdotonta välttää johdonmukaisesti ja silti elää nykyaikaisessa länsimaisessa yhteiskunnassa, eikä pois lähteminenkään juuri auta yhteiskuntaa muuttumaan paremmaksi. Pitää siis pyrkiä muuttamaan yhteiskuntaa - toki myös johdonmukaisesti - parempaan, mutta ymmärtää teot erillisinä, ja että yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja ei aina ole. Se, että ei kaikessa jaksa, pysty, tai edes halua taistella tuhoavaa elämäntapaamme vastaan, ei tarkoita etteikö päämäärä olisi tavoittelemisen arvoinen, ja erilliset teot sen eteen hyödyllisiä.

(Joskus yksinkertaisia ratkaisuja on. Lihansyöntiä ja ylimääräistä matkustamista pitäisi välttää. Silti syön juustoa, ja olen lähdössä tänäkin vuonna lomamatkalle. Kuitenkin kokonaisuutena parannan keskimäärin enemmän maailmaa kuin sellainen, joka röhöttää "vihervasemmistohippi" ja päräyttää autollaan kotiinsa esikaupunkialueelle syömään makkaraa.)

Kirjoituksessa kuitenkin päädyttiin oikeaan lopputulokseen. Koska ihminen ei luonteeltaan ole johdonmukainen eikä niin altruistinen että pelkkä vuosikymmenien päässä uhkaava enimmäkseen toisille tapahtuva katastrofi saisi häntä muuttamaan omaa elämäänsä merkittävästi, täytyy luoda rajoitteita ja lakeja, jotka pakottavat meidät parempiin elämäntapoihin. Lentämisen ja (polttomoottori-)autoilun hinta tulisi olla huomattavasti kalliimpi, tai ne pitäisi tietyin rajoittein kieltää. Samoin liha ja maitotuotteet, energiatuhlaileva elektroniikka ja rakentaminen, sekä tietyt energiantuotantotavat. Olen vähentänyt lihansyöntini melkein minimiin, vähentänyt maidonkulutusta ja pyrkinyt vastuullisempaan kuluttamiseen. Tiedostan silti, että juustosta, kaakaosta, tietokone- ja konsolipelaamisesta, portviinistä, ajoittaisista lomamatkoista ja monesta muusta asiasta minun on vaikea luopua, ellei minua siihen pakoteta. Siksi tarvitsemme lakeja. Ja sitä varten puolestaan poliittisen järjestelmän täytyisi toimia paremmin kuin se nyt toimii.

Monday, July 13, 2009

Voitontavoittelun hyväksyttävyys

Kirjoitin aikaisemmin siitä (ja sen vierestä), kuinka joidenkin mielestä vaikuttaisi kaikki se, kun joku saa myytyä jotakin, olevan - ei pelkästään toivottavaa ja positiivista, vaan myös oletusarvoista. Kuinka voitontavoittelu on suuri pelastaja, joka poikkeuksetta levittää hyvinvointia joka puolelle ympärilleen. Ja kuinka tähän ajattelutapaan liittyy sellainen tapa joko tarkastella tai käsitellä asioita, että kun joku jonka luultiin saavan myytyä jotakin ei siinä onnistukaan, on jokin mennyt vikaan ja yhteiskunnan on tehtävä jotain asialle. "Joku" ei tietenkään ole kuka tahansa, vaan tyypillisesti omaa eturyhmää - parhaassa tapauksessa, kun on selvää että vedetään kotiin päin ja viestin voi sellaisena ottaa. Pahemmassa tapauksessa kuitenkin viestijä on yleinen, oletetusti neutraali taho, joka ainoastaan kuvaa maailmaa eikä yritä vaikuttaa siihen sanavalinnoillaan. Pahemmassa, koska silloin ajattelutapa on niin yleistynyt, että on normaalia ajatella siten.

Toivoin, että tämä olisi sellainen aihe, josta vain ärsyynnyn satunnaisesti kun yhdistän asiat tietyllä tavalla, ja että kyseessä ei olisi varsinainen ongelma. Kun sen kuitenkin nyt pistän merkille, vaikuttaa että valitettavasti tätä tulee kyllä vastaan. Päivän Hesarista (13.7.):

"Vastuullisuus ei tuotakaan" -kirjoituksessa (ei linkkiä, koska maksullinen) kerrotaan uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan vastuullinen sijoittaminen tuottaakin järjestään huonommin, päinvastoin kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. (Tässä 'vastuullisuus' ei tarkoita aktiivisesti eettistä sijoittamista, vaan mitä ilmeisimmin passiivista, jossa vain vältetään sijoittamasta alkoholiin, tupakkaan, aseisiin, pornoon, uhkapeleihin, yms. mutta ei muutoin välitetä tuon taivaallista kuinka paljon sosiaalista tai ekologista tuhoa sijoituskohteet aiheuttavat. Minkä ehkä olisi syytä laittaa miettimään mihin ns. normaalit rahastot tms. sijoittavat.) Kirjoitus päättyy seuraavasti: "Amencista sijoittamisella voi hyvin olla muita päämääriä kuin tuotto. Periaatteet pitää kuitenkin kertoa avoimesti. On sitten eläkkeensaajien asia miettiä, onko vastuullisuudella saatu hyvä sen arvoista, että he voivat hyväksyä hieman pienemmän eläkkeen."

Eikä esimerkiksi "On sitten eläkkeensaajien asia miettiä, onko hieman suurempi eläke sen arvoista, että kannattaisi tukea aseiden ja aineiden tuotantoa jotka on luotu tai sivutuotteena merkittävästi tuhoavat ihmiselämää". Lähtökohtana on siis se, että esim. aseet ja tupakka ovat tietenkin ihan ok sijoituskohteina - onhan voittomarginaalit riippuvuutta aiheuttavalle huume/myrkylle ja kriisialueilla loputtomasti tarvittaville lähinnä huono-osaisia tappaville aseille varmasti korkeat. Ymmärrän toki, että eläkejärjestelmä perustuu siihen, että suurella pääomalla on pakko saada tietty määrä tuottoa, jotta eläkkeet voidaan maksaa. Mutta voiko vika olla vain minussa kun tuntuu, että eläkerahastojen ei pitäisi pyrkiä tuottoon hinnalla millä hyvänsä? Ja voiko vika olla vain minussa kun tuntuu, että maan päälehden ei pitäisi kirjoittaa otsikolla "vastuullisuus ei tuotakaan" asennoitunutta läppää kuinka on täysin oletusarvoista, että tuottoa, edes eläkerahastojen eli meidän kaikkien tuottoa, ei kannattaisi kahlita "vastuullisuuteen"?

(Pankkipostauksessani mainitsin sijoitusneuvojan sanoneen, että kannattaa ottaa rahat pois tupakasta, koska se on varma tienaaja, ja sitten laittaa voitot hyväntekeväisyyteen. En sanonut silloin mitään, mutta jälkeenpäin simppelisti ajateltuna: miksi tupakkateollisuus saa edelleen jatkaa, huolimatta kiistattomasta todistusaineistosta aineen haitallisuudesta? Koska heillä on rahaa, sijoittajien rahaa, lobata päättäjiä ja äänestäjiä että ei kannata pyrkiä tuhoamaan kokonaista teollisuudenalaa. Siinähän menisi työpaikkoja.)

Toisaalla Hesarissa keskustalainen (ylläri) ministeri Anttila kommentoi "Halvan juuston polkumyynti Suomen markkinoille loppuu pian", minkä toimittaja on ottanut suoraan jutun otsikoksi. Itse uutinenhan kertoo Liettuan ehdotuksesta nostaa juuston vientitukia, joita 17 jäsenmaan (uskallankohan arvata millä puolella Anttila oli?) maatalousministerit kannattivat. Eli siis oikea otsikko olisi ollut "Halvan juuston polkumyynti EU:n ulkopuolelle alkaa pian". Sitähän vientituki on: tuotetta ei kannata viedä ulkomaille koska hinta muodostuisi liian kalliiksi, joten sitä keinotekoisesti poljetaan alemmas. Yksi niistä rikkaiden maiden toimintamalleista, jotka pitävät köyhät maat köyhinä.

Toisaalta kiinnitin huomioni Anttilan kommenttiin, että "juusto liikkuu EU:sta ulos eikä häiritse enää markkinoita täällä". Eli juusto, joka on niin halpaa EU:ssa että se aiheuttaa mielenosoituksia - siitä yksinkertaisesta syystä että sitä tuotetaan liikaa - häiritsee markkinoita, joten yhteiskunnan on tehtävä sille jotain. Koska EU:n maanviljely, jota itsepäisesti pidetään liian suurena suhteessa kulutukseen, jotenkin ansaitsee olla olemassa. Eikä sen hinta kokonaisuudelle ole oleellista. Toisaalta uutisen sävyyn, joka ei millään tavalla vaikuta kyseenalaistavan ajattelutapaa, jossa saavutetut (tai oletetut) edut ovat pyhiä ja koskemattomia, ja kaikki uhka niille on yhteiskunnan torjuttava.

Voisin liittyä tietty siihen kuoroon, jonka mukaan HS nyt vain on puhdasta porvaripropagandaa, eikä siksi siltä kannata odottaakaan mitään parempaa. Sen lisäksi, että kyseessä on tosiaan maan päälehti ja siten olisi jotain syytä odottaa, en jaksa uskoa riistokapitalistien salaliittoon. Kuitenkin samassa numerossa oli myös juttu "Kapitalismi söi uskollisimmat äänenkannattajansa", jossa kerrotaan aika eri sävyyn kapitalismin loputonta ihanuutta kyseenalaistamattomien talouslehtien joutuvan ongelmiin, kun heidän viestinsä ei enää ole lukijoille mieluisa (tai sitten kun ihmiset köyhtyvät, he kokevat vähemmän tarvetta lukea sijoitusneuvoja). Eikä sekään nyt poikkeuksellinen kirjoitus ollut. Pidän uskottavampana, että siellä on ihmisiä joilla on erilaisia näkemyksiä, ja että taloustoimittajaksi valikoituu todennäköisemmin joku, joka pitää siitä mitä tekee, kuin sellainen, joka siitä ahdistuu.

Ja tässä se varmasti koko ongelman ydin onkin. Kun talous ja raha on tullut yhä merkittävämmäksi päätöksenteossa ja yleisessä maailmanmenossa, ne jotka ovat siitä aina puhuneet ovat ne, joilla on sanavarasto ja käsitteet, joita muidenkin on alettava käyttää. Mutta sanat ja käsitteet eivät ole neutraaleja, eikä niistä ole helppo eristää tiettyä puhetapaa ja ajatustapaa, kun aihe on kyllin spesifi.

On luonnollista ajatella, että kaikki täytyy saada mahdollisimman halvalla ja mikä tahansa etu minulle (tai läheiselle viiteryhmälleni) on suorastaan oikeutettua. Tietysti yhteiskunnan on tehtävä jotain etteivät nuo vaarantuisi. Mutta hieman suuremman eläkkeen hintana on tuki asekaupalle ja tupakkateollisuudelle, halvan juuston hintana ylituotanto joka johtaa joko kotimaisten tai ulkomaisten viljelijöiden köyhtymiseen (ja vastaavaan luonnontuhoon joka tapauksessa). Ja jollen minä aio ajatella asiaa ja etsiä ratkaisua, kuka sen tekee?

Poliitikotko?

Friday, July 3, 2009

Sekalaisia ajatuksia: Ihmiset eivät osaa seurata ohjeita

Sarjassa ajatuksia, joista joskus piti kirjoittaa.

Minua ärsyttää, kun ihmisiä ärsyttää se, että toiset ihmiset eivät osaa seurata ohjeita. Olen puhunut tästä muutamaan kertaan ja päässyt kavereideni kanssa yhteisymmärrykseen siitä miten maailma oikeastaan makaa, mutta minusta aina tuntuu, että en saa välitettyä sitä ajatusta mikä minusta ihmisten ohjeidenymmärtämättömyyden ärsyttävyydessä on vialla.

Kyse on yksinkertaisesti siitä, että mikään ohje ei voi olla täysin eksplisiittinen. Aina on oletettava edeltävää tietoa, kielen ymmärtämisestä sanojen kontekstisidonnaisuuteen asti. Ja kun joku sanoon ärsyyntyvänsä siitä, että joku ei osaa seurata ohjeita, minua ärsyttää se sen tähden, että hän tuntuu olettavan kaikkien olevan (tai että kaikkien pitäisi olla) samanlaisia kuin hän, koska hän ne ohjeet toki ymmärtää.

Voi toki olla että tämä johtuu osin siitä, että olen usein itse huono ohjeiden seuraaja. Mutta jos ei ole koskaan törmännyt asiaan x, kuinka siitä voi mitään tietää?

Kävin kastelemassa kaverin kasveja, ja minulle kerrottiin että ohjeet ovat pöydällä. Luin ne, seurasin niitä, ja hämmennyin, kun asunnossa tuntui olevan enemmän kasveja kuin ohjeissa mainittiin. Ohjeet kyllä kertoivat mitä pitää tehdä muille, mutta minulle oli täysin yhtä lailla uskottavaa, että näille mainitsemattomille ei tarvitse tehdä mitään, tai että oletetaan että tiedän mitä niille pitää tehdä koska se on niin ilmeistä. Se ei kuitenkaan ole ilmeistä, koska en ole koskaan pitänyt kasveja, enkä ole ollut niistä kiinnostunut niin että olisin muuten ottanut selvää. Tai edes pistänyt mieleeni kun olen nähnyt muiden kastelevan tai puhuvan kasveista. Vaikka en pitänyt sitä luultavana, lienee mahdollista että (nämä) kasvit voivat kärsiä sekä siitä että jättää kastelematta, että siitä että niitä kastelee liikaa, eikä minulla ollut mitään keinoa tietää mitä tehdä. (No, kastelin kaikkea vähän, koska jos siellä olisi ollut jotain tärkeää, kai siitä olisi mainittu.)

Tämä on kuitenkin vain osa ilmiöstä ja poikkeustapaus, sillä luin ohjeet ja pyrin ne ymmärtämään. Useinhan ohjeita ei edes lueta/kuunnella, koska tilanne oletetaan niin selväksi että ohjeita ei tarvita, tai sitä ei pidetä niin tärkeänä että olisi vaivauduttu orientoitumaan ohjeisiin silloin kun sen aika oli (eli oletetaan että selvitään kyllin hyvin). Itse asiassa ihmiset ärsyyntyvät siis siihen, että ohjeita seuraamaton joko a) ei ole kiinnostunut samanlaisista asioista, b) ei pidä asiaa kyllin tärkeänä vaivautuakseen, c) on olettanut tilanteessa selvästi pieleen tilanteen ilmeisyyden. Tällöin vaikuttaa, että ärsyyntyjä pettyy omaan virheelliseen oletukseensa toisesta, ja siksi ärsyyntyy. Mutta minusta (kevyellä holier-than-thou -asenteella) on hieman kohtuutonta pistää toisen viaksi omia vääriä oletuksiaan hänestä.

Tietenkin asia voi ärsyttää vaikka sen täysin ymmärtäisikin. Joskus on vain ärsyttävää kun maailma (varsinkaan muut ihmiset) ei toimi niin kuin toivoisi. Vastaavasti todennäköisesti oma ärsyyntymiseni asiasta liittyy siihen, että tiedostan etten välttämättä olisi itse tajunnut ärsyyntyjän mielestä ilmeistä asiaa, ja koska ärsyyntyjä näyttää arvostavan ohjeita seuraamatonta vähemmän, hän samalla tuntuu väheksyvän minua. Ärsyttävää.

Lisää yleistä hyvinvointia vähentämällä sitä?

Näköjään menen mediakommentaariin silloin kun tunnen tarvetta kirjoittaa, mutten jaksa paneutua mihinkään oikeasti tärkeään.

Tänään oli lehdessä juttu siitä, kuinka EU:n bulgarialainen kuluttajakomissaari Meglena Kuneva pyrkii heikentämään kuluttajansuojaa ja kehtaa väittää sitä kuluttajien palvelemiseksi. Perustelu? Laajat kuluttajanoikeudet haittaavat yrityksiä, ja siten vähentävät valinnanvapautta, joten niistä eroon pääseminen hyödyttää kuluttajia kun yrittäjiä tulee lisää. Jotenkin tulee mieleen se, kun autoteollisuus valittaa ympäristölaeista ja, en nyt muista mikä teollisuus, työsuojelulaeista, koska se vähentää niiden bisnestä. Niinhän se varmaan tekee, mutta on se silti aivan paskamaista ajattelua. Pitäisi saada tuhottua enemmän luontoa ja riistettyä enemmän työläisiä ja tuotettua huonompia tuotteita heikommalla palvelulla, jotta talous kasvaisi ja kaikilla olisi onnellisempaa? Paitsi tietenkin niillä jotka kärsivät luonnontuhoista ja riistosta ja huonommista tuotteista ja heikommasta palvelusta, mutta mitäs pienistä.

Joillain vain tuppaa menemään oikeistoaivoissaan sekaisin se, että talouden edistämisen tarkoitus on (tai pitäisi olla!) yleisen hyvinvoinnin lisääminen, ja yleisen hyvinvoinnin vähentäminen talouden edistämiseksi ei ole oikein tämän tarkoituksen mukaista.

(Laittaisin linkin, mutta kätevästi tuo juttu on Hesarin maksullinen palvelu. No, jäivätpä ilman minimaalista liikenteenlisäystäni. Mikäköhän määrä maksaa tuon digitaalisen maksullisen sisällön vuoksi joka ei maksaisi muuten, ja onkohan se enemmän rahaa kuin mitä ilmaisen sisällön liikenteenlisäys toisi mainostuloina?)

Suunta, johon ei kannata mennä, mutta josta ei muille kerrota

Törmäsin tähän jo jokin aika sitten, mutta unohdin postata sen.

Olen itsekin puhunut joskus siitä, että tieteen edistymistä vääristää ja hidastaa tarve julkaista erinomaisia tuloksia. Jos jostain tutkimuksesta "ei tule tuloksia", eli ei saada niitä tuloksia joita haluttiin, niitä ei julkaista. Jos yrittää julkaista "vakavasti otettavissa" julkaisuissa, tulosten pitää olla erinomaisia tai jotenkin poikkeuksellisia. Muut tulokset julkaistaan joko "huonommissa", joita luetaan vähemmän tai joihin kunniallinen tiedemies ei mielellään viittaa, tai niitä ei julkaista koska paperin eteen nähtävää vaivaa ei nähdä "huonon" julkaisun arvoiseksi. Tämä tarkoittaa, että asiat joita on jo tutkittu mutta joista ei ole tullut näillä perusteilla julkaisukelpoisia tuloksia, tutkitaan moneen kertaan, koska muut eivät tiedä että niitä on jo tutkittu. Myöskin teorianmuodostus on hankalampaa, kun nähdään vain osa kuvasta: se mikä toimii, mutta ei sitä mikä on jo todettu että ei toimi.

En tiedä onko tämä nyt mikään vastaus sinänsä, mutta hauskaa että joku on nähnyt sen vaivan että järjestänyt tällaisen:
Journal of Articles in Support of the Null Hypothesis

Thursday, June 25, 2009

Oletettujen tulojen jääminen saamatta ei ole tappiota

Olen varma, että tästä(kin) on joku muu kirjoittanut paremmin ja kattavammin jossain, mutta on pakko kommentoida kun sattui kohdalle. Hesari kirjoittaa että "VR menetti miljoonia" lakon ja onnettomuuden aiheuttamien peruutusten takia. En tiedä onko kyse siitä, että huomaan taas asian yhä uudelleen kun olen kiinnittänyt siihen huomiota, vai onko tällainen kielenkäyttö tosiaan mediassa lisääntynyt, mutta minusta näyttää että yhä useammin käytetään tällaisia ilmauksia joissa oletettujen tulojen saamatta jäämistä pidetään "tappiona" tai "menetyksenä". Minusta tämä on virheellistä kielenkäyttöä. Se, että VR:n omaisuuden (junan, vaunujen, radan, tai mitä se nyt omistaakaan) arvo pienenee kun jotain fyysistä aktuaalisesti tuhoutuu tai ainakin menee käyttökelvottomaksi, se on tappiota. Se, että joitain vuoroja ei ajeta, ja sen takia niistä ei myöskään saada tuloja jotka taloutta suunniteltaessa oli oletettu saatavaksi, ei ole tappiota yhtään enempää kuin se, jos kuluttajat eivät osta tuotetta yhtä paljon kuin oli oletettu. Siitä voi aiheutua tappiota (VR:n tuloksen jäädessä miinukselle kun kulut tulevat maksettaviksi mutta tuloja ei ollutkaan tarpeeksi), mutta se ei itse ole sitä. Samansukuinen väite kuin se, että piratismi aiheuttaa miljardien tappioita viittaamalla laskennallisiin ostamatta jääneisiin levyihin.

Pieni yksityiskohta ja sanojen vääntelyä, mutta se ärsyttää minua, koska siihen tuntuu liittyvän asenne, että nämä oletetut tulot olisivat jo olleet yrityksen omaisuutta. Että koska aikaisemmin tulot ovat olleet tämänkaltaiset, yritys on jotenkin oikeutettu vastaaviin tuloihin tulevaisuudessa. Ja että siten, jos tulojen jäämiselle oletettua pienemmäksi on jokin selkeästi osoitettava aiheuttaja, tätä voidaan osoittaa sormella ja antaa ymmärtää vääryyden tapahtuneen.

Käsittääkseni yritykset eivät ole oikeutettuja yhtään mihinkään tuloihin. Jokainen sentti, jonka ne saavat, niiden pitäisi ansaita. Eikö talousteoriakin näin opeta? Jos yritys ei saa toiminnallaan enemmän rahaa (rahaa jota joku haluaa vapaaehtoisesti maksaa) kuin mitä menettää, toimintaa kannattaa muuttaa tai pulju laittaa kiinni. Nykyään kuitenkin tuntuu talouskasvun retoriikan niin kyllästäneen yhteiskunnan, että yritykset sinänsä ovat sellaisia kaiken hyvän lähteitä, että kuluttajat eivät ole oikeutettuja ottamaan niiltä pois niiden tuloja, eli lakkaamaan maksamasta jostakin vaikka eivät haluaisi enää siitä maksaa. Vuosikymmenet ollaan myyty tuotetta X ja voitoista maksettu veroja yhteiskunnalle, niin eihän se nyt käy päinsä että yhtäkkiä lopettavat ostamasta!

Ehkä se on vain minä, mutta ärsytti.

Saturday, June 13, 2009

HS 13.6.

Vaikea olla lukematta tätä Hesarin juttua sen valossa mitä viimeksi kirjoitin.

Friday, June 12, 2009

Pari tarkennosta

Pari tarkennosta edelliseen.

On varmaan kohtuutonta syyttää järjestelmää sodista ja kriiseistä niin kuin edellisestä saattoi ymmärtää. Vaikka järjestelmä on eittämättä ollut suuresti osallisena useiden kriisien jälkeen aina siirtomaa-ajoista asti, ihmiset varmasti löytävät tavat tapella keskenään. Lisäksi nähdäkseni en voi kiistää EU:n menestystä Euroopan rauhoittajana, vaikka sen mitä olisi tapahtunut ilman sitä ei oikein voikaan saada selville.

Sanoin myös, että "kun kukaan muu ei näytä luopuvan omista oikeuksistaan, jokaisen kannattaa laiduntaa yhteisellä pellolla niin paljon kuin ehtii ennen sen tuhoutumista." Tämä ehkä osuu vähän pieleen: en usko, että tällainen rationaalinen päätös olisi kovinkaan suuressa osassa järjestelmän tuhon aiheuttamisessa. Ennemminkin kyse on siitä, että kun järjestelmä ulkoistaa ja/tai hajauttaa ongelmat, ne muuttuvat näkymättömiksi sen hyödyistä nauttiville yksilöille. Siksi ihmiset eivät tiedä, ja vaikka heille kerrotaan, he eivät usko, ja vaikka uskovat, eivät välitä tarpeeksi että toimisivat. Koska haitat eivät konkreettisesti materialisoidu heidän omassa elämässään yksittäisen tuhoa aiheuttavan teon yhteydessä. (Vähän kuin tupakoiminen, liikunnan puute ja epäterveellinen ruokavalio: on suunnattoman vaikeaa muuttaa käyttäytymistä sen perusteella, että kymmenien vuosien päästä todennäköisesti tapahtuu jotain ikävää.) Ja koska yhteiskunta kokonaisuudessaan näyttää viestittävän että kuluttava käytös ei ole pelkästään ongelmatonta, vaan jopa suotavaa. Ihminen on kuitenkin sen verran laumaeläin, että jos lauma saa tarpeeksi massaa juostakseen jyrkänteeltä alas, harva jättää juoksematta.

Tuesday, June 9, 2009

Löysin viimein ajatukseni

Sunnuntain jälkimainingeissa ja niiden kommentointia seurattuani löysin viimein sen kovan ytimen ongelmasta mikä minulla järjestelmän suhteen on - kaksi päivää vaalien jälkeen.

Jos otetaan huomioon vain tämänhetkinen tilanne, minulla ei tosiaankaan taida olla mitään järjestelmää vastaan sinänsä. Yksityiskohdissa, kuten sanottua, on paljonkin parantamisen varaa, mutta keskimäärin pohjoismaalainen hyvinvointivaltio-idea on toteutunut aika kelvollisesti edustuksellisen puoluedemokratian Suomessa. Tämän vastustaminen vaikutusmekanismia boikotoimalla on kieltämättä vähän tyhmää, koska se implikoi järjestelmän radikaalia muuttamishalua: olisi liioiteltua tuhota järjestelmä paskana ja pyrkiä sitten tekemään melkein samanlainen tilalle. Tässä ajatusmaailmassa ymmärrän täysin kohtaamani asenteen, jossa vastustamista tunnutaan pitävän vähän lapsellisena, vastustamisena vain vastustamisen takia. Yhteiskunnan mielekkään toiminnan tähden kompromisseja on tehtävä - ja miksipä ei tehtäisi, kun tulokset ovat kuitenkin kelvollisia? Ongelma tulee kun ajattelen pidemmälle kuin tähän hetkeen ja omaan elämäntilanteeseeni.

Järjestelmän aiheuttama ympäristötuho ja inhimillinen kärsimys. Minä pelkään - pelkään! - että nämä kaksi tulevat seuraamaan nykyjärjestelmän jatkumisesta niin suuressa määrin, että ne tulevat maksamaan kaiken sen hyvän mitä pohjoismainen hyvinvointivaltio pyrkii turvaamaan. En tiedä, tuleeko ilmastonmuutos aiheuttamaan maailmanlaajuista katastrofia jonka vertaa nykysivilisaatiot eivät ole todistaneet; saattaahan olla, että Suomessa kesät vain vähän lämpenevät ja Afrikassa ja Aasiassa vain vähän enemmän kuolee nälkään ja tulviin. Enkä ole varma, tuleeko talousliberaalin politiikan jatkuminen aiheuttamaan suurimman osan köyhtymistä harvojen noustessa entistäkin rikkaammiksi, työolojen huonontumiseen sekä länsimaissa (kurjaa) että kehitysmaissa (tappavaa), koko prosessin kuluttaessa maailman luonnonvaroja ennennäkemättömään tahtiin ja johtaessa humanitaaristen, taloudellisten, ekologisten ja ehkä sotilaallistenkin kriisien syöksykierteeseen. Voihan olla, että suomalaistenkin työolojen huonontuminen on vain väliaikaista, ja jo meidän lapsemme saavat taloudellisen yhdenvertaisuuden yhdistämässä maailmassa taas nauttia loputtoman kasvun tuottamasta ihanuudesta myös muutoin kuin yhä uusilla tarpeettomilla laitteilla ja tavoilla kuluttaa. Mutta ehkä se on vain luontainen pessimismini joka ei haluaisi vain jatkaa business as usual, ja toivoa parasta.

Tämä on se perimmäinen ongelma. Yhteiskuntamme on läpitunkenut riittävä hyvinvointi, joka saa ihmiset tarttumaan siihen mitä heillä on, riippumatta siitä onko se yksilölle järkevää tai kokonaisuuden kannalta hyödyllistä. Se estää järjestelmää uudistautumasta, sillä muutos aina haittaa jotakin ihmisryhmää, joka voi taloudellisen, poliittisen, tai mielipidevaikuttamisen kautta estää heidän saavutettuihin etuihinsa puuttumisen. Maanviljelijöiden tuet, johtajien optiot ja nörttien uudet lelut pitää turvata, koska ne ovat osa järjestelmää joka mahdollistaa tämänhetkisen hyvinvoinnin. Ja kun kukaan muu ei näytä luopuvan omista oikeuksistaan, jokaisen kannattaa laiduntaa yhteisellä pellolla niin paljon kuin ehtii ennen sen tuhoutumista.

Toistaakseni itseäni, en tiedä tuleeko nykymeno johtamaan suurempaan pahaan kuin hyvään. Mutta jos tulee, järjestelmämme on - sen rakenteellisten ominaisuuksien sekä inhimillisen luonteen takia - liian hidas ja heikko estämään katastrofeja ennen kuin ne ovat tapahtuneet. Hyvällä tuurilla katastrofit alkavat tarpeeksi kevyesti, ettei suurta tuhoa ehdi tapahtua, mutta tarpeeksi vakavasti, että yleinen ilmapiiri muuttuu todella ja tarpeeksi ihmisiä saadaan muuttamaan elintapojaan. Pidäkkeetön kuluttaminen ei voi olla oikeus, eikä omista eduista kiinni pitäminen muiden kärsimyksen kustannuksella voi olla oikein.

Toivottavasti ongelmani on nyt paremmin muotoiltu: haluanko olla mukana legimitoimassa ja ylläpitämässä järjestelmää, joka aiheuttaa tuhoa eikä näytä pystyvän niitä kunnolla korjaamaan? Edustuksellinen demokratia on hidasta puuhaa. Sillä välin ilmastonmuutosennusteet pahenevat kerta toisensa jälkeen - pysäyttäminen osoittautuu mahdottomaksi, pyritään hidastamaan, hidastaminen liian kalliiksi, pyritään hillitsemään tuhoja, tuhot liian laajamittaisiksi, priorisoidaan. (Priorisoidaanko kehittyneet vai kehitysmaat? Rikkaiden asuinalue vai slummit?) Sillä välin suuryritys pyrkii saamaan hallintaansa köyhässä maassa vesihuoltoa ja viljelymaita, koska sen tehtävä tuottaa omistajilleen - suomalaisillekin eläkesäästäjille - voittoa, ja epätoivossa riittää voitettavaa. (Yritysten ei tule olla eettisiä, se on lainsäätäjien tehtävä. Mutta emmehän voi säätää lakeja jotka haittaavat yritystemme kilpailukykyä?) Sillä välin Darfurissa, Sri Lankassa, Palestiinassa, Kosovossa, Ruandassa, Tsetseniassa, Tiibetissä tapellaan, koska voiko sitä kutsua kansanmurhaksi? voidaanko puuttua toisten sisäisiin asioihin? voidaanko vaarantaa kauppasuhteet? Sillä välin innovaation parhaat mielet kehittävät uutta laitetta joka käyttää uusia luonnonvaroja, vaikka vanhat ovat tuskin ehtineet kaupoista kuluttajille, saati kierrätykseen. Eikä tuotteen hinnassa ole tietoakaan Kongosta kaivetulle koltaanille tai Kiinaan vietävien kierrätettävien komponenttien haitoille.

Mikä sitten on vaihtoehto? En minä tiedä! Sehän tässä niin tuskallista onkin: jos minulla olisi selkeä vaihtoehto, voisin liputtaa sitä täysin rinnoin, eikä tarvitsisi pähkäillä onko äänestäminen sellainen tapa ottaa osaa moraalisesti väärään järjestelmään, jota pitäisi välttää. Minusta vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että tämänhetkinen elämäntyyli ei voi jatkua loputtomiin. Kuluttaminen, kilpailutus ja kasvu täytyy saada hillittyä. Se, kuinka paljon meidän tulee muuttua, on epäselvää, mutta minusta vaikuttaa myös siltä, että liian varovaisuuden huonot vaikutukset olisivat pienemmät kuin liian vähän varovaisuuden potentiaaliset haitat. Niinpä kysymys lopulta päätyy siihen, miten muutos voidaan ja miten se kannattaa saada aikaan. Äänestäminen tämän perusteella on perusteltua vain, jos sillä päästään paremmin lopputulokseen, ja luulen, että edustuksellisen puoluedemokratian hitaus takaa sen, että yleiseen mielipiteeseen vaikuttamiseen pyrkiminen on huomattavasti tehokkaampaa kuin "viralliset" vaikuttamiskanavat äänestäminen ja ehdokkaaksi ryhtyminen. Siten sen, ettei äänestä, aiheuttama huomio (ja siihen liitettävä perustelu) olisi vaikutukseltaan suurempi kuin äänen antaminen jollekin olemassaolevista tahoista.

Ehkä.











***

Jos "katastrofit", "järjestelmä" ja muut yleisluontoiset ilmaukset herättävät ihmetystä, että mitä oikeastaan mahdan tarkoittaa, tulen palaamaan näihin myöhemmin. Linkit voivat olla yksipuolisia, koska ne ovat jotain mikä sattui ensimmäisenä vastaan.

Monday, June 8, 2009

Äänestysongelma: jälkisanat

Myönnettäköön, että ensimmäisen äänestyksen jälkeen vaalivalvojaiset oli ihan hauska kokemus. Hassusti sitä tunsi olevansa jonkun puolella ja kannattavansa "omia" samalla tavalla kuin joskus muinoin Suomen jääkiekkomaajoukkuetta, vaikka oma vaikutus ja varsinainen yhteys "omiin" on samaa tasoa - pelkästään omassa päässä, eikä oikeastaan mitenkään konkretisoituneena ulkomaailmassa. En sitten tiedä olisinko tuntenut samoin vaikka olisin jättänyt äänestämättäkin, koska sympatiat olisivat silti olleet samat.

Olen itse asiassa vähän ristiriitaisissa fiiliksissä tuon tilaisuuden jälkeen. Sen lisäksi että valitut olivat keitä olivat (tästä ehkä lisää myöhemmin), tilanteen yhteneväisyydet urheilutapahtumiin saa minut ymmälleni. Me-henki sai tulkintani mukaan silloin tällöin samankaltaisia muotoja kuin puhuttaessa muiden maiden joukkueista, mikä tuntuu minusta jotenkin väärältä. Kysehän pitäisi olla asioista, olennaisesti niistä arvoista joita kannattaa ja joita valitut edustajat tulevat (toivottavasti) ajamaan. Henkilöiden kommentointi on ehkä väistämätöntä jossain määrin, mutta saa koko homman tuntumaan enemmän, no, viihteeltä.

Lisäksi minua yllätti se, että kaverit olivat pistäneet merkille aikaisemman äänestämättömyyteni. Joku oli varmasti lukenut näitä pohdintojani, mutta tuskin kaikki kommentoineet. Se pistää miettimään, että poikkeavalla käytöksellä selvästi on huomioarvoa. Siten minua vähän kaduttaa, etten käyttänyt sitä millään tavalla. Pitää selvästi jatkaa asian käsittelyä ja päätyä jonkinlaiseen kestävämpään tulokseen ennen ensi kertaa. Äänestäminen on niin selvästi toimintaympäristössäni normi (jopa moraalinen normi?), että jos päätyisin sitten äänestämättömyyteen, sen mainitsemisella saisi selvästi huomiota. Huomio ei ole vaikutusvaltaa, mutta hyvien perusteiden kanssa ne voisivat yhdessä sitä olla.

Sunday, June 7, 2009

Äänestysongelma: epätyydyttävä ratkaisu

Pitkällisten pohdiskelujen ja keskustelujen jälkeen tulin seuraaviin tuloksiin.
  • Ei ole sellaista pitävää perustelua kumpaankaan suuntaan jonka voisin löytää käytettävissä olevassa ajassa ja joka selvästi ja tyydyttävästi osoittaisi toisen paremmuuden.
  • Yhden yksilön tekojen käytännön seuraukset ovat kummassakin tapauksessa täysin mitättömät.
  • Symbolista arvoa teolla on lähinnä kussakin yksittäistapauksessa - koskaan äänestämättömyydellä ei ole mitään merkittävää lisäarvoa suhteessa perusteltuun äänestämättömyyteen tietyllä yksittäisellä kerralla.
  • En halua osallistua järjestelmän legitimoimiseen, mutta kyseessä ei varsinaisesti ole binäärinen, ikuinen valinta, vaan sarja yksittäisiä tekoja. Vähän kuin lihansyönnissä: haluan pysytellä siitä erossa osoittaakseni jotain, mutta yksittäinen kerta ei ole katastrofi.
  • En myöskään vastusta järjestelmää niin kokonaisvaltaisesti, ettäkö minun olisi tyystin syytä pysytellä erossa siitä (mikä tarkoittaisi suunnilleen maastamuuttoa tai johonkin puskaan omavaraistalouteen muuttamista). Kyse on enemmän yksityiskohdista järjestelmän toteutuksessa. Tästä olen tosin vielä epävarma.
Koska minulla on joitain syitä (eräitä mainittu edellisessä) äänestää, ei käytännön syytä olla äänestämättömyydessä ehdoton, eikä ratkaisulla joka tapauksessa ole suuresti merkitystä (enkä nyt todnäk ainakaan haittaa aiheuta), voin vaikka kokemuksen vuoksi, vaihtoehtojen aidon etsinnän nimissä ja osoituksena vaikuttamisen halusta tällä kertaa äänestääkin. Ensi vaaleihin mennessä yritän löytää todelliset perustelut varsinaisen toimintatavan perustamiseksi.

Äänestysongelma: jos en äänestä

Jos en äänestä, jätän käyttämättä ainoan virallisesti minulle järjestelmässä suodun vallan*. Tässä suhteessa on täysin toissijaista mitä mieltä järjestelmästä muuten olen - järjestelmä ei virallisesti huomioi minusta mitään muuta kuin ääneni vaaleissa. Se valta on täysin mitätön yksinään, koska järjestelmä perustuu joukkovoimaan eikä minulla ole joukkoa. Silti, jos oma käyttäytymiseni ei muutu äänestin tai en, siis jos aion joka tapauksessa miettiä asiaa ja yrittää tehdä jotain järjestelmälle, eikö minun kannattaisi myös käyttää minulle suotua minimaalista valtaa kun sellainen kerran on? Toisaalta ja toisaalta.

Jos äänestän, minun voidaan katsoa jollain tasolla legitimoineen järjestelmän ja oman osani siinä. Onko sanani järjestelmän korjaamisen tarpeesta painavampi vai kevyempi jos olen tai en ole äänestänyt? Voidaanko katsoa, että olen äänestänyt ja siis tehnyt osani, minun on sitten vain luotettava järjestelmään ja toivottava että edustaja (jota voin toki yrittää suostutella) ajaa asiaa? Että olen tunnustanut että muuta tietä ei ole? Vai onko niin, että jos en äänestä, minua ei oteta tosissaan - että olen vain kiukuttelija joka ei vaivaudu itse tekemään asian eteen edes äänestämisen vertaa?

Kallistuisin enemmän siihen, että teoillani osoitan arvoni: jos osoitan kirjoituksillani ajatelleeni asiaa enemmän kuin keskivertoäänestäjä, itse äänestämisen tai äänestämättä jättämisen teolla ei ole kuin symboliarvo. Ja en haluaisi luopua symbolisesta tavasta sanoa, että en hyväksy järjestelmää. Kuitenkin, koska olen "riittävän tyytyväinen", voidaan väittää minun legitimoineen järjestelmän jo siinä, eikä symbolilla ole järin suurta merkitystä.

Voin kuvitella kaksi tapausta missä symbolisella teollani olisi merkitystä. Luulisin, että on harvinaisempaa että ihmiset jotka eivät äänestä ovat pohtineet syitä ja seurauksia kuin äänestävät. Siten tilanteessa, jossa tuon esiin kantojani järjestelmän ongelmista, tämä yksittäinen seikka saattaisi toisaalta jättää asian paremmin mieleen, toisaalta levittää näkemystä että alhainen äänestysprosentti ei ole pelkkä kiinnostusongelma vaan myös aito merkki siitä että ihmiset eivät halua tukea järjestelmää.

Toinen tilanne olisi se, että näkemyksilläni olisi laajempaa kannatusta. Vaikka en usko tähän todellisena mahdollisuutena missään lähitulevaisuudessa, on syytä miettiä pitääkö asiaa ajatella kategorisen imperatiivin kautta. Olisiko hyvä jos ihmiset laajemmassa mittakaavassa toimisivat kuin minä? En näe, miten voisi olla huono jos ihmiset pohtisivat syitään ja näkemyksiään tarkemmin, ja jos sen seurauksena jättäisivät äänestämättä, antaisivat siten suuren epäluottamuslauseen nykymenolle. (No okei, se voisi olla huono jos se käytännössä ei johtaisi järjestelmän parantamiseen vaan entistä suurempaan eliitin vallankahvaan takertumiseen ja siten vielä huonompaan järjestelmään.)

***

Näitäkin perusteluita kirjoittaessani en voi välttyä tunteelta, että olenko sittenkin vain etsimässä oikeutusta ennakkoluulolleni ja aivan toissijaisista syistä johtuvalle toimintatavalleni sen sijaan, että etsin mitä mieltä oikeasti olen ja mitä pitäisi olla asiasta. Siinä määrin helposti päädyn aina alkuperäistä kantaani tukeviin näkemyksiin.

Tällä hetkellä parhailta perusteluilta äänestää tuntuvat seuraavat:
  • Epätietoisuuden vallitessa kannattaa toimia sen mukaan josta on todnäk vähiten haittaa. Ainoa mitä menetän äänestämällä on se mahdollisuus, että voisin sanoa etten koskaan ole äänestänyt. Symboliarvoa tuolla ei juuri liene, tärkeämpää on se, miksi en äänestäisi. Äänestämättä jättämisellä menettäisin hyvin pienen mahdollisuuden vaikuttaa, mikä on suurempi potentiaalinen haitta.
  • Jos ajattelen kategorisen imperatiivin käytännön toteutusta tai spekulatiivista mielipidevaikutustani, todennäköisesti kantaani seuraisivat ne, jotka olisivat muutenkin samanlaisimpia kuin minä - ja joilla siksi olisi myös samanlaisimmat arvot. Tämä tarkoittaa, että hypoteettisessa tilanteessa jossa jotkut seuraisivat samaa päättelyä kuin minä, nimenomaisesti minun arvojani kannattavat äänestäjät eivät äänestäisi. Koska olen kuitenkin luultavasti vähemmistössä, ne jotka ovat eri mieltä edelleen äänestäisivät, ja saisivat siis ilman suurempia legimiteettiongelmia edustajat kasaan, edustamaan aivan muita arvoja kuin mitä itse kannatan.
  • Kuten humoristisesti olen kuullut sanottavan, tämä on ehkä ainoa kerta kun minulla on mahdollisuus äänestää Kasvia, normaalisti kun hän on toisessa vaalipiirissä. Ja tämä olisi jopa järkevää. Vaikka hän ei ole mitenkään ihanne-edustajani, hän on tällä hetkellä nähdäkseni ainoa varteenotettava vaihtoehto, joka pitää meteliä informaatioyhteiskunta-asioista. Se ei ole ykkösprioriteettejani, mutta kerrankin huonossa äänestysjärjestelmässämme olisi mahdollisuus välittää vaaleissa kohtuullisen hyvin tulkittavaa viestiä: äänivuori hänelle kertoo siitä, että asia jota ei pidetä eliitin keskuudessa tärkeänä on tärkeä isolle osalle kansalaisia. Äänivuori sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavalle edustajalle olisi paljon huonompi viesti, koska noita edustajia on useampia, ja asia on joka tapauksessa eliitin mielessä "näistä kansa välittää" -kartalla. Bonuksena ääni menisi joka tapauksessa vihreille, jotka ovat liberaaliudessaan ja ympäristötietoisuudessaan lähellä omia näkemyksiäni.
Ovatko nämä syyt tarpeeksi? En tiedä. Mietin asiaa vielä. Äänestysaika loppuu kahdeksalta, siihen asti voin pohdiskella.


*) Voidaan väittää, että toinen "virallinen" vallan muoto on yhteyden ottaminen edustajaansa. Käsittääkseni heillä ei kuitenkaan ole mitään todellista velvollisuutta kuunnella ketään, tai antaa kuulemansa vaikuttaa mihinkään päätöksiinsä, joten tätä ei tarvitse huomioida. Ja itse edustajaksi ryhtymiseen otin kantaa jo viimeksi: ei ole sen arvoista.

Thursday, June 4, 2009

Äänestysongelma: muutokseen pyrkiminen

Olen yrittänyt katsella miten mediassa yritetään saada kansaa äänestämään, siinä toivossa että löytäisin jotain perusteluita joita voisin pohdiskella. Poikkeuksetta lukemani ”kannattaa äänestää, koska” -jutut on kuitenkin suunnattu ihmisille joita ei kiinnosta tai jotka eivät välitä. Tyypillisin näissä vaaleissa on ollut ”...koska EU:ssa päätetään tärkeistä asioista”. En pidä tätä kyseenalaisena, eikä perustelu siis anna minulle mitään.

En pitäisi tätä tärkeänä, jos uskoisin että olen selvää vähemmistöä siinä joukossa, joka ei äänestä. Jostain minulla on silti sellainen käsitys, että isoja syitä ovat myös pettymys politiikkaan, luottamuksen puute ja kokemus äänestämisen hyödyttömyydestä. Tämä mielestäni jopa tunnustetaan monissa julkisissa puheenvuoroissa – miksi silti en löydä minkäänlaista keskustelua suunnattuna näille ihmisille? Järkevää argumentointia siitä, että puutteistaan huolimatta järjestelmä on paras mahdollinen, ja siihen osallistuminen on ainoa tapa vaikuttaa ja myös muuttaa sitä? Tämähän se normaali kanta on. Pitäisi valita ehdokkaista, joista todennäköisesti löytää ne jotka ovat käyttäneet eniten rahaa mainontaan. Perusteluilla jotka ovat joko pinnallisia iskulauseita tai nimenomaisiin vaaleihin liittymätöntä sisä- tai yleispoliittista retoriikkaa. Äänestää vaaleissa joita suuret puolueet ovat säätäneet itselleen sopivammiksi ja joiden jälkeen äänestäjien tahto tulkitaan tarkoitushakuisesti (koska tahdonilmaisu rajoittuu ehdokkaan valintaan eikä perusteita voi tietää). Vaaleissa joissa suuri osa äänestää naaman, julkisuuden, tuttuuden, tottumuksen, ja/tai imagon perusteella – eikä esimerkiksi asiaperustein – jolloin tulevan vaalikauden vaikutus edustaa aika heikosti sitä mihin kansa haluaisi suunnattavan. Tehtävään jossa valtaa on paljon ja vastuuta hyvin vähän, ja jossa ehdokas muutetaan eliitin jäseneksi pois alkuperäisestä viiteryhmästään. Ja tyytyä sitten siihen kun poliitikot taas valehtelivat, kun kunnollista keinoa saada heitä vastaamaan teoistaan ei ole. Jos edes saa tietää, mitä edustaja työssään tekee, koska myöskään varsinaista valvontaa tai seurantaa ei ole. Koska se on se tapa vaikuttaa.

Juuri siksi pitäisi äänestää, jotta saisi muutosta? Ja tehdä edustajille ehdotuksia muutoksista? Tai mennä itse ehdolle jos sopivaa ehdokasta ei ole? Järjestelmä kuitenkin pyrkii olemaan muuttumatta: puolueet, varsinkin suuret, pyrkivät säilyttämään asemansa ja haluavat muutosta vain suuntaan jossa ne menestyisivät todnäk paremmin. Yksilön mahdollisuus vaikuttaa on (toisaalta: onneksi) erittäin pieni, ellei kyseessä ole huomattavan karismaattinen yksilö. Sen lisäksi että sekä äänestäminen että ehdokkaaksi asettuminen katsottaisiin jossain määrin järjestelmän legitimoimiseksi ja hyväksymiseksi omalta osalta, mikä haittaisi viestiä, minusta vaikuttaa (saatan toki olla väärässä) että välittömästi poliittisen järjestelmän ulkopuolella oleva vaikuttaminen olisi tehokkaampaa: esimerkiksi suuren vielä vähemmän demokraattisen vallan (merkittävä rikkaus tai järjestö- tai ay-johtajuus, tms.) ja/tai julkisuuden hankkiminen ja käyttäminen asian eteen.

Kysymys on tässä lopulta siitä, paljonko olen valmis uhraamaan. Todelliseksi vaikuttajaksi lähteminen tarkoittaisi aika lailla elämänsä pyhittämistä sille, silti äärimmäisen epävarmoilla tuloksilla. Huolimatta yhteiskuntajärjestelmän vioista en myöskään osaa tällä hetkellä kuvitella, että vallankumous toisi enemmän hyvää kuin pahaa. Kuten mainittua, olen riittävän tyytyväinen tilanteeseen, että koko elämäni suunnan kääntämiseen tällaisen takia en ole valmis.

Nähdäkseni äänestämiseni tai äänestämättä jättämiseni ei siis merkitse oikeastaan mitään varsinaisen muutoksen kannalta. Päädyin kumpaan tahansa, pyrin varmaankin jatkamaan sekä blogaamista että ajoittaista asiasta keskustelemista/kinastelua silloin tällöin ja siis asian esilläpitämistä, ja jatkaa elämääni muuhun suuntaan. (Varsinaisiin yksityiskohtaisiin valituksenaiheisiin palaan joskus kunnon perusteluilla ja muutosehdotuksilla.) Perustelut päätökselle on siis löydettävä muualta, periaatteellisista (en halua / haluan kannattaa tai osoittaa jotakin) ja käytännöllisistä (mitä oikeita seurauksia teoillani on) syistä.

Sunday, May 31, 2009

Äänestysongelma: alustus

Kuten tämän kuun seitsemäntenä mainitsin, pitäisi purkaa tätä äänestysasiaa. En ole saanut kirjoitettua mitään taas hetkeen, kun olen vältellyt tätä yhtä asiaa. Nyt alkaa aika loppua - katsotaanko pääsenkö mihinkään ennen kuin on myöhäistä näiden vaalien suhteen.

En oikein tiedä mistä lähteä asiaa tarkastelemaan. Koko juttu kiteytyy oikeastaan siihen, että lukuisista eri syistä en koe nykyistä Suomen yhteiskuntajärjestelmää oikeudenmukaisena. Tämä ei tietenkään ole joko-tai -asia, vaan jatkumo, ja toki meillä oikeudenmukaisuudessa (vaillinaisten käsitysteni perusteella) ollaan paremmalla puolella kuin vaikkapa Kiinassa, Venäjällä tai edes Jenkeissä. Myöskään yhteiskuntajärjestelmän puuttuminen (Somalia? Afganistanin raja-alueet?) ei ole oikeudenmukaista. Enkä pidä "täydellistä oikeudenmukaisuutta" realistisena - mitä se edes olisi? Tästä huolimatta mielestäni järjestelmässä on mielestäni eriasteisia epäoikeudenmukaisuuksia. Pyrin palaamaan näihin ja käymään niitä yksityiskohtaisemmin läpi.

Toinen puoli asiasta kuitenkin on, mitä minun pitäisi asialle tehdä? Kun nyt tätä kirjoittaessani asiaa mietin, en ole varma ovatko epäoikeudenmukaisuudet niin vahvoja, että niiden pitäisi saada minut suorastaan vastustamaan järjestelmää. Päädyin (nyt, tässä) kuitenkin siihen, että ne saavat minut joka tapauksessa epäilemään järjestelmää ja omaa osuuttani siinä.

Mutta mitä sen pitäisi tarkoittaa toimintani kannalta? Tarkemmin: pitäisikö minun äänestää vai ei, ja millä perusteella? Kuten sanottua, en ole tähän asti äänestänyt. Aluksi vain, koska asia ei tuntunut koskevan minua millään tavalla. Myöhemmin, päädyttyäni yhteiskunnallisesti tiedostavammaksi, päätin että vastustan systeemiä (varsinaisesti perustelematta sitä koskaan kunnolla). Suureksi osaksi kyse on kuitenkin ollut aina siitä, että olen ollut riittävän tyytyväinen. Nyt tahdon olla pakenematta asiaa enää ja selvittää mitä tästä ajattelen.

Wish me luck.

Sunday, May 17, 2009

Pankkietiikkaa II

Jatkoa tälle.

Kävin uudestaan Sammossa, kun olin sopinut ajan edellisen kerran päätteeksi. Mitään varsinaista ratkaisua en ollut tehnyt, joten menin yhtä epätietoisena kuin olin lähtenyt viimeksi. Se oli virhe siinä mielessä, että tottahan ammattimainen sijoitusneuvoja pystyi sitten puhumaan minut lopulta, ei pelkästään jatkamaan eläkevakuutustani, mutta myös sijoittamaan loput Sammon tilillä maanneet, periaatteessa ylimääräiset rahat jotka olin jo aiemmin ajatellut sijoittaa joka tapauksessa.

Aloitin keskustelun kuitenkin kysymällä eettisistä rahastoista, joista en ollut edellisellä kerralla uskaltanut mr. Moottoriturvan vuodatuksen edessä pukahtaa. Mies hiljeni hauskasti ja melkein kuulin kun aivot ruksuttivat uudelleenarviointia minusta ja järkevyydestäni sijoittajana. Hän avautui kertomaan, ettei varsinaisesti uskonut eettisten rahastojen eettisyyteen (ja tarjosi auliisti esimerkkinä Sammon ainoan sellaisen omistuslistaa, joissa neljänneksi suurimpana komeili Nestle - hänen osoittamansa, ei minun) ja antoi ymmärtää, ettei olisi fiksua valita sijoituskohteitaan tällaisin perustein. Hänen mielipiteensä oli, että kannattaa mieluummin sijoittaa tupakkaan (jälleen hänen esimerkkinsä) ja myöhemmin rikastuttuaan antaa haluamansa määrän hyväntekeväisyyteen. Ajatus on tuttu muualta, tuli aika oppikirjamaisesti perustelut siitä, kuinka yritysten tarkoitus on tuottaa voittoa perustajilleen välittämättä eettisyydestä, ja että on lakien tehtävä säätää markkinat sellaisiksi että sijoittaminen on kyllin eettistä. Huomasi ja mainitsi kyllä, etten tainnut olla aivan samaa mieltä hänen kanssaan, mutten lähtenyt enempää väittelemään.

No, lopulta päädyin kaikesta huolimatta siihen, että sain 30 % sijoituksista kestävän kehityksen rahastoihin. Vain 30 %? Niin, en kaikesta huolimatta osannut olla niin lujana, että hänen neuvojensa ("ei ole fiksua") jälkeen olisin saanut sanottua haluavani kaikki sinne. Kun en ole tuollaisessa tilanteessa kovin itsevarmana omista asioistani, sijoitusneuvoja sekä asemansa että persoonansa puolesta pystyy tekemään vain allekirjoitusta vailla olevan ehdotuksen jossa asiat ovat hänen mielensä mukaan, ei minun. (Aluksi oli vain 10 %, mutta kysyin asiasta ja hän teki uuden ja tiedusteli kohteliaasti mutta painokkaasti onko parempi.) Kaiken huipuksi hän puhui päälle sen tilin loppujen rahojen sijoituksen, mikä jätti jälkeenpäin erityisesti harmittelemaan oman saamattomuuttani.

Tänään istuin tähän aikoen kirjoittaa vain tuon ylläolevan ja pohdiskella kuinka epäeettinen tuo lopputulos oli, kun muistin edelliseen postaukseen annetun kommentin. Kävin pikaisesti läpi sen linkit vastatakseni, ja päädyin käymään ensin eettisten rahastojen listaa läpi, mutta mikä mielenkiintoisempaa, törmäsin jossain eettisen pankin ajatukseen. Sain selville, että myös Suomessa toimii Merkur bank, tanskalainen "yleishyödyllinen rahoituslaitos, jonka lainapäätöksissä yhdistyvät taloudellinen kannattavuus sekä eettiset, sosiaaliset ja ympäristöedut." No jopas, tuohan olisi juuri sitä mitä olen hakenut!
Oletko ajatellut mitä pankkisi tekee rahoillasi? Kun valitset talletuspankiksesi Merkurin olet mukana välittämässä rahojasi ympäristöä ja yhteiskuntaa tukeviin hankkeisiin.
...
Yli 80% lainoittamistamme hankkeista ovat seuraavilta alueilta:
- YMPÄRISTÖ: luomu- ja biodynaaminen viljely, ympäristöystävällinen elintarviketuotanto, ekologinen rakentaminen, uusiutuvat energiamuodot, ympäristöystävällinen tuotanto….
- KULTTUURI JA OPETUS: korkeakoulut, vaihtoehtokoulut, lastentarhat, paikalliset kulttuuritalot, teatterit, musiikki…
- SOSIAALISET HANKKEET: asumis-, työskentely- ja opiskelumahdollisuudet fyysisesti vammaisille sekä muille erityistä huolenpitoa tarvitseville ryhmille.
Yritin sitten hakea netistä mitä tahansa infoa tuosta, ettei kyseessä nyt ainakaan olisi mikään ihan holtiton hyväuskoisten vedätys. Löysin lähinnä mainintoja pankista erilaisista tiedotteista (myös Hesarin uutisen), joissa mainittiin ko. pankin tulosta Suomeen, ja erilaisten eettisen kuluttamisen sivustojen linkeissä. Pankki on lisäksi (omien sanojensa mukaan) toiminut yli 20 vuotta, joten ei se varmaan myöskään liiketaloudellisesti ihan kelvoton ole tai heti nurin menossa - varsinkaan jos se selvisi vuodenvaihteesta.

Merkurin sivuilta selviää, että säästötili on odotetusti koroltaan säälittävä (vaikka huvittavasti silti Sampoa suurempi), ja että sijoitukset toimivat vain 250 e erissä. Myöskään tuotto ei ole ollut samaa tasoa kuin vaikkapa mitä Sampo menneisyydestään kertoo, mutta ainakin toiminta vaikuttaa oikeasti eettisyyteen pyrkivältä, mikä on tässä tapauksessa minulle tärkeämpää jos haluan oikeasti johonkin pyrkiä. Suurempi ongelma sen sijaan saattaa olla se, että pankin käyttö näyttää oikeasti vaikealta: vaikka verkkopankki on olemassa, se on tanskaksi, ja suomenkielisissä ohjeissa puhutaan noston yhteydessä fyysisen ottokaavakkeen lähettämisestä postitse Tanskaan. Täytyy ottaa yhteyttä ja kysyä.

En nyt suorilta ole täysin vakuuttunut Merkurista, mutta sen verran ilahduin että peruin saman tien uudet säästösopimukseni Sammolta (eläkevakuutukseen en siis koskenut, aiemmin mainituista syistä). Näin mainintoja myös muista vastaavista puljuista, kuten osuuskunta Eko-Osuusrahasta. Myöskin Wikipedia aina yhtä hyödyllisenä mainitsee liudan "eettisiä pankkeja", joista joku saattaisi tietty toimia Suomessakin, tai ainakin ottaa EU:n sisäisiä sijoituksia. Eettinen ongelmani näyttää siis huomattavasti vähemmän toivottomalta kuin viime kerralla. Palaan asiaan kun olen päätynyt johonkin.

Thursday, May 14, 2009

HS: Gent julisti kasvisruokapäivän

HS 14.5.:

"Belgialainen Gentin kaupunki on julistanut torstait kasvisruokapäiviksi ja tarjoaa sillä tavoin ilmastonmuutoksesta huolestuneille asukkaille vinkkejä lihankulutuksen vähentämiseksi.

Gentin kaupungin päättäjät katsovat, että lihan tuotanto on huomattava kasvihuonekaasujen päästölähde.

Kaupunginvaltuutettu Tom Balthazar sanoi, että lihansyönnistä pidättyminen "on hyväksi ilmastolle, terveydelle ja makunystyröille".

Gent järjesti keskiviikkona juhlat ensimmäisen kasvispäivän kunniaksi. Gentin ravintolat tarjoavat torstaisin lihaa vain vaihtoehtoisena annoksena.

Balthazarin mukaan lihantuotanto aiheuttaa 18 prosenttia kasvihuonekaasujen päästöistä.

Gentissä on yli 200 000 asukasta."

Suomessa (HS 15.4.) Vihreiden nuorten aloite sai jonkin verran huomiota ja käsittämättömän määrän pointin missaavaa kritiikkiä lähinnä keskustelupalstoilla. Mitään virallisemman tahon huomiota - positiivista tai negatiivista - en nähnyt, edes emopuolue Vihreiltä.

Saturday, May 9, 2009

Valvontaa päättäjille II

Valvontaa päättäjille -postauksessani unelmoin portaalista, joka yhdistäisi kaikenlaista tietoa mitä ihmisillä olisi hyvä olla heidän tehdessään esimerkiksi äänestyspäätöksiä. Tuohon ei kyllä näillä ihan päästä, mutta onhan näitä palveluja olemassa. Aion kerätä tähän listaa hyödyllisen näköisistä kun sellaisiin törmään. Otan myös mielelläni vastaan vihjeitä.

Europarlamentti
EFAn äänestystrakkeri
Political memory
Satu Hassin sivuilla kokoelma suomalaisten meppien äänestystuloksista

Eduskunta
Eduskunta.fi on peruspalvelu, mistä oleellista informaatiota voi kaivaa. Helpoksi sitä ei ole tehty.

Etiikkaongelma pankissa

Kävin tänään kahdessa pankissa säätämässä eläkevakuutusasioita. Otin sen joitakin vuosia sitten muita asioita hoitaessani, kun palkan alettua juosta rahaa jäi säästöön ja halusin tehdä sillä jotakin hyödyllistä. Kuten tänäkään päivänä, minua ei oikeasti jaksanut kiinnostaa sijoitusasiat, joten tein sitten jotenkin aika lailla kuten minulle suositeltiin: joitain sijoituksia ja eläkevakuutus Sammossa. (Pankin valinta ei sekään ollut omani, vaan perintöä vanhemmilta.) Eettistä rahastoa kyselin jo silloin, mutta pankinpahuksella ei sellaista ollut tarjota.

Viime vuoden puolella Sammon it-järjestelmänvaihtokatastrofin aikana kypsyin käyttöliittymän huononnukseen ja pariin kertaan kun korttini ei toiminut ja vaihdoin vähitellen Osuuspankkiin. Kun olin viimein saanut aikaan sen verran että säästöt olisi voinut siirtää, markkinatalous tuli rytisten alas ja sijoitukseni (muiden neuvoja seuraten valittu) oli kaukana pakkasen puolella. Tämä aiheutti sen, että jätin sijoitukset Sampoon ja siirsin vain päivittäisraha-asiat OP:hen. Samoin eläkevakuutus jäi, koska niiden lakiin perustuvat sopimukset erikseen kieltävät purun muutoin kuin erikoistapauksissa. Muistan kuulleeni asiasta jo ennen kuin allekirjoitin sopimukset, mutten jaksanut kiinnostua. Olisi ehkä kannattanut - nyt olen jumissa Sammon kanssa, ja OP kertoo minulle kulujen olevan lähes kaksinkertaiset heidän vastaavaansa verrattuna. Tosin kummatkin kertoivat eläkevakuutusten olevan erittäin vaikeaselkoisia ja ihan tahallaan hankalia tuotteita, jotta niitä ei voitaisi vertailla eikä asiakkaat vaihtaisi pankkeja.

Mentyäni siis tiukkaamaan Sammolta eläkevakuutukseni tarkkoja kululaskelmia päättääkseni kannattaako minun lopettaa se, heidän sijoitusneuvojansa puhui minua vaihtamaan kaikkien sijoitusteni painotuksia ja laittamaan heille vielä lisääkin rahaani. Hän puhui paljon ja melko taitavasti sai minut tuntemaan, että hän tietää kaiken ja pitää puoliani. Sinänsä ärsyttää moinen manipuloiminen, mutta toisaalta hän tuntui kyllä asiantuntevammalta kuin OP:n nuori neuvoja ja sen mitä ehdin talousbingosta ymmärtämään, perustelut tuntuivat järkeviltä.

Nyt pääsen viimein asiaan. Ongelmaksi muodostuu koko toiminnan eettisyys. En tiedä asiasta paljoa (taas yksi josta pitäisi ottaa selvää), mutta pankkitoiminnassa on joitakin merkittäviä eettisiä ongelma, joista monet liittyvät sijoittamiseen. Pankkilaitos nykymuotoisena instituutiona on osaltaan pitämässä vahvasti yllä epäoikeudenmukaisia vaurausrakenteita, ja globaali sijoitustoiminta välittää hyvin vähän etiikasta voittoja etsiessään. Rahoitanko minä osaltani lapsityövoimaa, öljy-, ase- ja tupakkateollisuutta, fortumien eliittien voitonjakoja, luonnontuhoja sademetsissä, jos käytän varojani sijoittamiseen? Kyse ei todellakaan ole suurista summista osaltani, vaan puhun periaatteesta. Yksi perusteeni kasvissyönnille oli, etten yksinkertaisesti tahdo olla mukana tukemassa sellaista toimintaa. Miksi sitten antaisin liikenevät rahani käyttöön pankeille jotka tekevät sillä ties mitä?

No, on selvää, että finanssijärjestelmään osallistumisen välttäminen on ainakin Suomessa lähes mahdotonta. Ilman omavaraistaloutta tarvitse rahaa, joka palkkana maksetaan pankkiin (en tiedä onko käteispalkka edes mahdollinen - voisi huvikseni kysyä), ja pakolliset eläke- jne. -maksut menevät eläkeyhtiöille, jotka ovat suursijoittajia eivätkä minulta kysele haluanko sijoittaa eettisesti vai en. Vapaaehtoinen sijoittaminen on kuitenkin oma päätökseni.

Tässä tapauksessa kuitenkin hankaloittaa mainittu jumiutuminen Sampoon. Muut sijoitukseni voisin ottaa pois (yli 40 % tappiolla tämän hetken taloustilanteen takia), mutta eläkevakuutusta ei edes saa lopettaa. Voisin lakata maksamasta siihen kuukausittaista summaa (toistaiseksi olen vain keskeyttänyt sen), mutta koska eläkevakuutusta ei voi lopettaa, pelkät pankin imemät kulut söisivät kaikki säästöt ennen kuin pääsen eläkkeelle. Olisiko jotenkin eettisempää ottaa saatavat rahat ulos ja lopettaa kaikki hyväksyen vähäisten säästöjeni merkittävä tuho, kuin pitää niitä sisällä toistaiseksi? Joka tapauksessahan rahat ovat pankilla: vähitellen kuluina, sijoituksina, tilillä, en tiedä eroaako tämä mitenkään merkittävästi pankin kannalta. Toiseen pankkiin siirtäminen olisi jonkinlainen viesti, mutta lopetettuani jo tilini muut osat luulen että viesti on jo annettu. Mihin minä säästöni sitten laittaisin, jos en toiseen pankkiin, missä ongelma on edelleen olemassa? Sukanvarteen jossa inflaatio syö ne? Kulutukseen, jolloin tuen järjestelmää toista kautta?

On selvää, etten pistä merkittävää osaa omaisuudestani sileäksi ennen kuin olen varma, että se on oikein.

Entäpä jos käytän järjestelmää saadakseni eläkesäästöni kuten se on tarkoitettu käytettäväksi, ja käytän sitä rahaa sitten eettisesti eläkkeellä? Tämäkään ei ole ihan ongelmatonta. Selvittäessäni eläkevakuutusten yksityiskohtia kävin molemmissa pankeissa, joissa tietenkin kehuttiin heidän olevan parempi vaihtoehto. Periaatteessa uskon molempia. Olen nähnyt vertailuja, joissa Sampo on tyypillisesti kalleimmasta päästä. Toisaalta Sammon mies uhosi, että kuluilla ei ole niin väliä, koska eläkevakuutuksen 35 vuoden säästöajalla sijoitusten parempi tuotto korvaa nämä pienet erot. Vaikken nyt suorilta uskokaan heidän moottoriturpa-ekonomiaan, pidän mahdollisena että isompi konserni ja (kieltämättä täysin imagoon perustuva) käsitykseni... miten sen nyt sanoisi, kapitalistisemmasta pankista voivat korreloida paremman sijoittamisen kanssa. Onko parempi tuotto eettisempi, jos oletetaan hienoisella ylimielisyydellä että rahat ovat minulla keskimäärin eettisemmässä käytössä kuin jollain muulla? Missä määrin haluan antaa painoa sille, että en pidä Sammon neuvojan tyylistä ja asenteesta - vaikka olisi sinänsä pikkumaista kostaa järjestelmälle yksittäisen henkilön antamia viboja, minusta tuntuu että ne kertovat jotain organisaatioiden asennemaailmasta.

En oikeasti tiedä mitä tehdä. Tämä on Aidosti Vaikea Asia.