Oho! Toinen ihan samanlainen "jätkä kirjoittaa just mitä olen ajatellut" päivässä. Kun nyt aloitettiin, niin tässä sekin (Taloussanomat):

Kolumni

Kyllä valtio maksaa!

Kun on tappioiden jaon aika, kelpuuttaa amerikkalainen ortodoksikapitalistikin valtion mukaan kakun jakoon. Ja valtio osallistuu synkkiin juhliin mieluisasti, koska selkärangattomat poliitikot ovat narusta talutettavia ihan ilman vaalirahatukiakin.

Risto Pennanen

10.5.2010 07:32

Omituisinta näissä vähän väliä toistuvissa tilanteessa on, että edunsaajat pystyvät sanelemaan ehdot, joilla ne suostuvat ottamaan vastaan veronmaksajien ilmaisen tuen.

Valtion tuella pelastetut amerikkalaispankit heristelevät sormiaan valtiolla, joka haluaisi kiristää pankkivalvontaa. Valvonta voisi estää pankkeja ottamasta järjettömiä riskejä, jotka tuovat vähän aikaa satumaisia voittoja, joita seuraavat muutaman vuoden välein jättimäiset tappiot.

Kriisin hetkellä peliin astuu aina vaihtoehdottomuus.

Parikymmentä vuotta sitten pankkituki oli välttämätöntä Suomessa. Nyt Kreikan ja Kreikkaa lainottaneiden pankkien pelastamiselle ei ole vaihtoehtoa. Todennäköisesti näin onkin. Kreikan jättäminen yksin voisi olla liian uskalias testi.

Erittäin oudolta sen sijaan kuulosti pääministerin perustelu, että Kreikkaa rahoittaneita holtittomia pankkeja ei voi pyytää osallistumaan talkoisiin, koska avun ehdot on jo neuvoteltu. Herää kysymys, miksi pääministerillä ei juolahtanut mieleen ajaa neuvotteluissa myös suomalaisen veronmaksajan etuja, kun meidän rahoilla kuitenkin aikoi pelata.

Toispuoleinen markkinatalous
on riski

Veronmaksaja on myös ydinvoimayhtiöiden takuumies. Suomessa on valmisteltu laki, joka toisi ydinonnettomuudesta seuraavat vahingot ydinvoimayhtiöiden maksettavaksi. Lakia ei kuitenkaan ole otettu käyttöön, koska vakuutusyhtiöt eivät suostu vastaamaan ydinonnettomuuksia.

Vakuutusyhtiöiden kanta on toki aivan perusteltu, koska vakuuttaminen perustuu tilastomatematiikkaan. Yhtiöiden täytyy voida laskea riski ja siitä seuraavat kustannukset. Ydinonnettomuuksista ei ole juurikaan tilastoja, koska onnettomuudet ovat äärimmäisen harvinaisia. Samoin kustannukset ovat arvaamattoman suuria.

Valtio sen sijaan kantaa arvaamattoman vastuun rohkeasti eikä edes esitä ydinyhtiöille, että ”tehkääpä eurooppalainen pooli, joka vastaa yhdessä voimaloiden riskeistä.”

Samaan aikaan monet kysyvät, eikö markkinoiden pitäisi päättää voimaloiden määrä valtion sijaan. Periaatteessa näin pitäisikin markkinataloudessa olla. Valtion tehtävä ei ole päättää, montako paperitehdasta tai lähikauppaa maassa saa olla. Ydinvoimaloiden kohdalla markkinatalous on kuitenkin toispuoleista, jos yhtiöt eivät vastaa omista riskeistään. Siksi valtiolla pitääkin olla puheoikeus asiassa.

Sama koskee pankkeja, joiden toiminnan valtio sanattomalla sopimuksella takaa vaikeissa oloissa. Valtioilla pitää olla oikeus sanella pelisääntöjä, joilla pankkeja valvotaan.

Kieltämättä suomalaiset pankit voivat kärsiä tässä, vaikka ne olivat ottaneet mallikkaasti oppia 1990-luvun kriisistä. Siksi amerikkalaisten ja eurooppalaisten pankkien hörhöilyn seuraukset kaatuvat myös terveellä tavalla toimineiden suomalaispankkien niskaan. Erityisen kiusallinen tilanne on, jos kriisistä hätääntyneet poliitikot tekevät huolimattomia lakeja, jotka aiheuttavat ongelmia kasvun rahoittamiselle.

Valtioiden opeteltava
markkinataloutta

Joissakin tilanteissa voi olla perusteltua pyytää valtio apuun estämään paha kriisi, koska muita auttajia ei ole löydy. Veronmaksajana toivoisi kuitenkin, että valtio toimisi markkinatalouden pelisääntöjen mukaan. Se tarkoittaisi, että valtio ottaisi takauksista hinnan ja perisi saatavansa takaisin.

Raha olisi valtiollakin hyvä väline ohjaamaan avuntarvitsijoita tarkaksi. Kun valtio ei ole tätä uhkausta käyttänyt, ovat rahoittajat lainoittaneet persaukista Kreikkaakin välittämättä tämän maksukyvystä.

Jos valtiot eivät opi valvomaan oikeuksiaan, kasvaa jono eurooppalaisten veronmaksajien kukkarolla. Sen ymmärtämiseksi ei tarvitse tuntea kovin syvällisesti peliteorian hienouksia.

Valintojen seuraukset

Tämän päivän (10.5.) Hesarissa erinomainen vieraskynä, jossa pohditaan niitä asioita mitä olen tässä surkeassa matkassani parempaan elämään itse joutunut kovasti pohtimaan. (Vaikka ei mitenkään poikkeuksellisen syvällisesti - ilmaisevatpahan nyt vain asian ääneen.) Kopioin sen nyt poikkeuksellisesti tähän tekijänoikeusrikkomuksesta välittämättä.

VIERASKYNÄ

Hiilijalanjälki ei kerro koko totuutta

On huolehdittava siitä, että ekologisempien tuotteiden kysyntä todella vähentää ilmastolle haitallista tuotantoa.

10.5.2010 3:00

A A

Sampo Soimakallio Tuomas Mattila Soimakallio on ilmastonmuutoksen hillintään erikoistuneen tutkimusryhmän päällikkö VTT:ssä ja Mattila elinkaariarviointiin perehtynyt tutkija Suomen ympäristökeskuksessa.

Katso lisää kuvia

Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on johdonmukaista pyrkiä pienentämään tuotannosta ja kulutuksesta aiheutuvia kasvihuonekaasupäästöjä. Yhä suurempi joukko kuluttajia haluaa suosia tuotteita ja palveluita, joiden hiilijalanjälki on pieni. Tämän seurauksena yrityksiltä on alettu vaatia tuotteidensa hiilijalanjälkien ilmoittamista.

Hiilijalanjälkilaskelmia on alettu käyttää myös poliittisessa ohjauksessa, esimerkiksi biopolttoaineita koskevassa sääntelyssä. Nämä tekijät ovat edelleen kannustaneet hiilijalanjälkilaskureiden kehittämiseen ja lisänneet niiden käyttöä.

Hiilijalanjäljen avulla yksilö, alue tai yritys voi mitata oman vaikutuksensa ilmastoon ja tunnistaa keskeisimmät kasvihuonekaasujen päästölähteet. Hiilijalanjälki lasketaan tietyin, sovituin menetelmin, ja parhaimmillaan se antaa tarkan kuvan kasvihuonekaasupäästöistä.

Tavallisesti hiilijalanjälki kuvaa kuitenkin menneiden tekojen vaikutuksia, jolloin sen soveltuvuus päästöjen vähentämiseen tähtäävien korjausliikkeiden suunnitteluun on rajallinen. Taustalla on ajatusharha: menneiden haittojen perusteella ei voi suoraan arvioida tulevien tekojen seurauksia.

Useimpien suomalaisten kuluttajien hiilijalanjälkiä hallitsevat kolme tekijää: asuminen, auto ja ruoka. Asumisen hiilijalanjälki aiheutuu suurelta osin kotitaloudessa kulutetusta sähköstä. Useissa hiilijalanjälkilaskureissa normaalin verkkosähkön vaihtaminen vihreään sähköön pienentää asumisen päästöjä tuntuvasti. Vastaavasti auton vaihtaminen vähäpäästöisempään pienentää autoilusta aiheutuvaa hiilijalanjälkeä ja kasvisten suosiminen lihan sijasta pienentää ravinnosta aiheutuvaa hiilijalanjälkeä.

Edellä mainittujen tekojen todelliset ilmastovaikutukset voivat kuitenkin olla hyvin erilaisia kuin hiilijalanjälkilaskurit kertovat. Vihreän sähkön ostaminen pienentää kasvihuonekaasujen päästöjä vain, jos se johtaa nykyistä vähäpäästöisempien voimalaitosten ja polttoaineiden käyttöön tai kokonaissähkönkulutuksen vähentymiseen. Vähäpäästöisemmän auton hankkiminen taas pienentää päästöjä vasta, kun runsaspäästöisempi auto poistuu käytöstä. Siihen asti vain lisätään autokantaa yhdellä autolla.

Elintarvikeketjut ovat vielä astetta monimutkaisempia, koska ne kytkeytyvät voimakkaasti globaaliin maankäyttöön ja synnyttävät ruoan lisäksi monenlaisia oheistuotteita.

Länsimaisia kuluttajia on syyllistetty sademetsien tuhosta soijapavun ja palmuöljyn viljelyn vuoksi. Historiallisesti syy voi ollakin meidän, mutta jos vähennämme kulutustamme, johtaako se automaattisesti trooppisen metsäkadon hidastumiseen? Vai tuottaako länsimaisen kysynnän pieneneminen vain halvempaa soijaa globaalisti kasvavalle teolliselle eläintuotannolle?

Kuormittavan kulutuksen vähentäminen helpottaa ympäristöongelmien ratkaisemista muttei takaa sitä ilman kokonaisvaltaisia muutoksia.

Kun huomio siirretään menneiden tekojen aiheuttamista vahingoista uusien tekojen seurauksiin, näkökulman muutos on raju. Tavoitteena ei olekaan elää mahdollisimman niukasti vaan toimia yhdessä ilmastokriisin pysäyttämiseksi.

Samalla näkökulman muutos herättää huolestuttavia kysymyksiä. Jos minä säästän polttoainetta, mitä käyttämättä jättämälleni polttoaineelle lopulta tapahtuu? Miten voin varmistaa, ettei säästämäni hiili päädy joka tapauksessa ilmakehään jonkun muun polttamana? Entä miten metsäkato pysäytetään?

Energian ja kulutushyödykkeiden tuotantoa hallitsevat monenlaiset markkinamekanismit, ja lisäksi talouden sektorit ovat mutkikkaalla tavalla kytköksissä toisiinsa. Mitä enemmän katsoo erillisten päätösten yhteisiä seurauksia, sitä rajallisemmalta kuluttajan valta alkaa näyttää.

Yksilöt tekevät kuitenkin merkittäviä elämäntapamuutoksia ilmaston lämpenemistä hillitäkseen. Jotta tämä vaiva ei menisi hukkaan, yhteiskunnan pitäisi pyrkiä minimoimaan markkinamekanismien seurauksena syntyviä epäsuotuisia vaikutuksia, niin sanottua hiilivuotoa.

On päättäjien, kuluttajien ja yritysten yhteinen tehtävä huolehtia siitä, että ekologisempien tuotteiden kysyntä todella lisää myös niiden tarjontaa ja vähentää ilmastolle haitallisia toimintoja. Kuluttajat voivat valinnoillaan vaikuttaa sekä tuotteiden kysyntään että poliittisiin päätöksentekijöihin ja näiden kautta merkittävästi kasvihuonekaasupäästöjen kehitykseen.

Yksittäisten hiilijalanjälkien kutistaminen ei riitä, ellei samalla huolehdita koko yhteiskunnan ohjaamisesta nykyistä vähäpäästöisempään suuntaan. Tähänastisten toimien vaikutukset on analysoitava huolellisesti, mutta samalla on pystyttävä ennakoimaan suunnitteilla olevien toimien vaikutuksia.

Hiilijalanjälkilaskelmat antavat hyödyllistä informaatiota nykytilasta, mutta niiden tuloksia pitää tarkastella ja soveltaa harkiten. Harkitsevien kuluttajien lisäksi muutoksen hallintaan tarvitaan huolellisesti laadittuja ohjauskeinoja ja yhteistä tahtoa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.