Jatkan toistaiseksi vielä vain toisten linkkaamista. Harvinaisen osuva vieraskynä:
VIERASKYNÄ
Markkinavoimatkin voivat erehtyä
Markkinat ovat itsessään poliittisia konstruktioita, jotka eivät aina toimi tehokkaasti eivätkä yhteiskunnan hyväksi.
Euroopassa ja Yhdysvalloissa käydään parhaillaan poliittista kädenvääntöä rahoitussektorin uudesta sääntelystä. Jos pankit onnistuvat ampumaan lakiesityksiin tarpeeksi reikiä, näemme vastedeskin pääomien virtaavan kansantaloudellisesti tehottomiin ja sosiaalisesti hyödyttömiin kohteisiin: pankkien tuloksiin ja pankkiirien bonuksiin.
Tähänastisissa puheenvuoroissa on tullut esiin useita rahoitusalalle tyypillisiä harhakäsityksiä. Ensimmäinen ja keskeinen virhepäätelmä on sekoittaa keskenään rahoitusala ja reaalitalous. Esimerkiksi Björn Wahlroos väitti hiljattain kohua herättäneessä haastattelussaan, että "kyseessä ei ole valtioiden velkakriisi vaan luottamuskriisi Eurooppaa ja EKP:tä kohtaan" (Financial Times 7. 6.).
Tämän käsityksen mukaan Adam Smithin näkymätön käsi on lyönyt euroaluetta poskelle ja näkymättömät markkinavoimat vaativat nyt euromaita ryhdistäytymään eli alentamaan veroja ja vapauttamaan markkinoita. Mutta kuten Columbian yliopiston professori ja nobelisti Joseph Stiglitz on sanonut, näkymätön käsi on näkymätön todennäköisesti siksi, ettei sitä ole olemassa.
Usko markkinoiden tehokkuuteen johtaa harhaan. Markkinoiden tehokkuus edellyttäisi muun muassa sitä, että kaikkien tieto markkinoista olisi täydellistä. Se ei tietenkään ole mahdollista.
Lehman Brothersin pääjohtajan Richard Fuldin päivätulot vuonna 2007, vuosi ennen pankin konkurssia, olivat 60 000 dollaria. Samaan aikaan miljardi ihmistä eli yhden dollarin päivätulolla. Fuld ei ole rahoitusalalla ainutlaatuinen tapaus, mutta hänen tulonsa ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka tehottomasti markkinat kohdentavat pääomaa.
New Yorkin alueellinen keskuspankki julkaisi äskettäin tutkimuksen kansantaloustieteen opiskelun vaikutuksista ihmisten talouspoliittisiin näkökantoihin. Tutkimuksen mukaan kansantaloustieteen perusopinnot siirtävät opiskelijoiden näkemyksiä poliittisesti oikealle. Oppikirjathan opettavat muun muassa, että verot vääristävät markkinoita ja johtavat tehokkuustappioihin.
Kiinnostavaksi tutkimustulos tulee, kun sitä verrataan aiempaan tutkimukseen, jonka kohteena olivat yhdysvaltalaiset ammattiekonomistit. Vertailu osoittaa, että alan lisäopiskelu tohtoritasolla siirtääkin poliittisia kantoja osin vasemmalle. Tämä näkyy erityisesti suhtautumisessa tuloeroihin ja julkisen sektorin kokoon.
Muutos johtunee siitä, että kansantalouden jatko-opinnoissa tulevat esiin yhtäältä talouden epätäydellisyydet, kuten epäsymmetrinen tieto, ja toisaalta se tosiasia, että talous muodostuu ihmisistä, joiden hyvinvointi ei aina ole yhtä kuin markkinoiden tehokkuus.
Toinen tyypillinen virhe on sekoittaa rahoitusalan toipuminen kansantalouden toipumiseen: Wahlroosin sanoin "monet näistä puoskari-keynesiläisistä – – arvioivat väärin, kuinka nopeasti pääoma reagoi muutoksiin nykymaailmassa".
On totta, että pankkien tulosten nopea paraneminen yllätti monet, mutta se tuskin lohduttaa niitä maailman 37 miljoonaa työtöntä, jotka nyt kärsivät pankkien aiheuttamasta kriisistä. Taantuma leikkaa aina myös pitkän aikavälin talouskasvua. Ihmiset menettävät työttömänä ollessaan taitojaan, ja innovaatioita jää konkurssien vuoksi hyödyntämättä.
On arvioitu, että vaikka kansantalouden tuotannosta jäisi kuromatta kiinni vain neljännes, se vastaisi nykyarvoin jopa 90:tä prosenttia globaalista kansantuotteesta.
Rahoitusala elää kuvitelmassa, jossa sen hyödyllisyys perustuu käteisen rahan tarjoamiseen kohteesta välittämättä. Tällöin alan muut (teoreettiset) velvollisuudet, kuten pääoman tehokas kohdentaminen ja riskien hallinta, jäävät syrjään.
Taloustilastoista ei kuitenkaan löydy mitään todisteita sille, että keynesiläinen ajattelu olisi tässä taantumassa ollut väärässä. Jos rahoitusalan ja reaalitalouden olisi annettu romahtaa vapaasti, olisimme täsmälleen samassa tilanteessa kuin Yhdysvallat 1930-luvun suuren laman aikaan.
Nyt emme maksa kriisin hintaa pelkästään menetettyinä työpaikkoina. Sen sijaan veronmaksajat, mukaan lukien Wahlroosin mainitsemat "köyhät ja rikkinäiset perheet" ympäri maailman, ottavat vastuulleen suuren velkataakan pitääkseen kansantalouden – ja pankkiirien unelmat – hengissä.
Tästä pääsemme Wahlroosin ja kumppaneiden suurimpaan harhakuvitelmaan: markkinoiden vapauteen.
Uusliberaali yhteiskunnan jako vapaisiin markkinoihin ja poliittiseen valtioon on jo lähtökohtana virheellinen. Markkinat ovat itsessään poliittisia konstruktioita. Niihin sisältyy oikeuksia ja velvollisuuksia, joiden legitiimiys on aina lopulta poliittisen harkinnan tulos.
Se mitä oikeuksia ja velvollisuuksia kukin pitää legitiimeinä, riippuu jokaisen subjektiivisesta näkökulmasta. Tähän näkökulmaan vaikuttavat yhteiskunnan arvot ja normit, jotka ovat instituutioiden välityksellä kiinnittyneet ihmisiin, politiikkaan ja talouteen.
Länsimaissa harva varmastikaan pitää enää esimerkiksi lapsityövoiman kieltoa ei-toivottavana markkinainterventiona, mutta monessa kehitysmaassa kapitalisteilla on vielä oikeus hankkia halvinta mahdollista työvoimaa.
Pääsemme eteenpäin, kun tunnustamme, että markkinat ovat itsessään poliittisia konstruktioita, jotka eivät aina toimi tehokkaasti eivätkä yhteiskunnan hyväksi.
Abraham Lincoln esitti kuuluisassa Gettysburgin puheessaan vision valtiosta, joka on olemassa kansalaisten toimesta ja kansalaisia varten (of the people, by the people, for the people). Ikävä kyllä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin poliittinen päätöksenteko näyttää yhä edelleen tapahtuvan harvojen tahojen erityisintressien mukaisesti. Money talks.
Kirjoittaja on kauppatieteiden maisteri ja valtiotieteiden jatko-opiskelija joka on opiskellut kansantaloustiedettä ja talouspolitiikkaa Columbian yliopistossa New Yorkissa.
