Miksi oikeusprosessin pitäisi olla riippuvainen?

 Taas kimmastuin ja kirjoitin mielipidekirjoituksen Hesariin. Saa nähdä meneekö nyt läpi:

Hallintotieteiden ylioppilas Jarkko Salonen (HS 20.9.) piti perustuslakituomioistuinta tarpeettomana ja onnistui täydellisesti ohittamaan asian ytimen. Täysin riippumatta siitä, mikä taho lopullisesta tuomiosta päättää ja mikä sen kokoonpano on, tai kuinka hyvin tai huonosti perustuslakivaliokunta on menneisyydessä syyteasioissa toiminut, ja myös täysin riippumatta siitä miten valiokunta tämän nimenomaisen tapauksen tulee ratkaisemaan, kansanedustajat päättävät onko yksi heistä toiminut väärin. Näin kansalaiset sen näkevät. Ja ymmärrettävästi monen mielestä se, että oikeus on poliitikkojen itsensä kohdalla poliitikoista riippuvainen, on ongelma.

Miten kenenkään normaalin ihmisen voi odottaa olevan täysin puolueeton oman työtoverin, mahdollisesti myös puoluetoverin, syytteestä päätettäessä? Jos voimme korvata puhtaan luottamuksen ihmisen kykyyn ja haluun toimia puolueettomasti mekanismilla, joka poistaa koko mahdollisuuden toimia puolueellisesti, miksi ihmeessä emme tekisi niin? Perustuslakituomioistuimessa saattaa olla omat ongelmansa, mutta tähän mennessä niitä ei ole julkisesti tuotu esille. On vain vedottu siihen että "ei ole tarvetta". Luotamme ihmisen kykyyn ja haluun sen sijaan että yrittäisimme varmistaa asian.

Jos on mahdollista muodostaa oikeusprosessi riippumattomaksi, mitä syytä voi olla rakentaa se riippuvaiseksi? Virkamiehen lahjusrikkomuksessa tuomittavaa on, jos toiminta on "omiaan heikentämään luottamusta viranomaistoiminnan tasapuolisuuteen". Ilmeisesti ei ole mitään vastaavaa pykälää, jonka mukaan kansanedustajien laillisuusvalvonnan pitäisi edes yrittää ylläpitää luottamusta sen riippumattomuuteen?

Edit (21.9.): Hmm, myöhemmin ajatellen en oikeastaan sano mitään uutta. Ei nyt ehkä tarvitsekaan tulla julkaistuksi.

Jälleen lainaan muita (HS Mielipide 13.9.):

Yritysten antama yksityisopetus lisää yhteiskunnallista eriarvoisuutta

"Oireellista perusopetukseen astunut bisnes-eetos on siksi, että kasvatuksen ammattilaiset itse näyttävät olevan muutoksen agentteja."

Saila Poulter

Uutisointia yritysten antamasta yksityisopetuksesta on osattu odottaa (HS Kotimaa 7. 9.). Sinällään vanhempien kustantamassa yksityisopetuksessa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta peruskoulutuksen laajamittaisempi ulkoistaminen herättää kuitenkin kysymyksen siitä, voiko yleissivistävän koulutuksen ja kasvatuksen tulevaisuudessa järjestää "keikkatyönä".

On hienoa, mikäli erityisopetuksen kriisitilaan apuun rientävillä yksityisillä palveluntuottajilla on vilpitön huoli paikata kohtaa, jossa koulutusaluksemme pohja vuotaa. En epäile, etteivätkö yksityisen firman palveluksessa olevat opetuksen ja kasvatuksen ammattilaiset tekisi työtään lapsen etua ajatellen, mutta täysin merkityksetöntä ei ole se, että yksityisten koulutuspalveluiden perimmäinen tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa.

Kysymys ei ole pelkästään tukiopetuksen siirtymisestä yksityisten yritysten nimiin. Kyseessä on askel suuntaan, jossa koulutuksen kautta on tarkoituksenmukaista ja hyväksyttävää tuottaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta: se menestyköön, kenen isillä on varaa maksaa.

Oireellista perusopetukseen astunut bisnes-eetos on siksi, että kasvatuksen ammattilaiset itse näyttävät olevan muutoksen agentteja. Helsingin Sanomissa haastateltu koulun rehtori ei näe ristiriitaa oman työnsä, koulun tukiopetuksen ja bisneksen välillä.

Kasvatus on perimmiltään kannanottoa siihen, mitä on hyvä elämä ja miten lapsi tähän hyvään elämään autetaan. Onko nykyisten kasvatusinstituutioidemme vastaus tähän kysymykseen, että hyvä elämä on bisnesenkeleiden johdatukseen luottamista? Onko lapsien opettaminen ja ohjaaminen valtiosihteeri Heljä Misukan sanoin vain kysynnän ja tarjonnan lain toteumista?

Ennen kaikkea tämä on haaste opettajankoulutukselle: ymmärtääkö yksittäinen opettaja opettajuuden yhteiskunnalliset sidokset? Käyttääkö opettaja – vaikkakin välillisesti – pedagogiikkaa yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden lisäämiseen?

Ei ole mielekästä vastustaa kaikkea koulutusta koskevaa uudistusta; on pohdittava miten turvata koulun olemassaolo tulevaisuudessa myös taloudellisessa mielessä. Tarvitaan kuitenkin julkista keskustelua siitä, miten uudistuksia on tarkoitus toteuttaa.

Uusliberalistista eetosta kritikoivat kannat leimataan kovin helposti joko menneen maailmanajan vasemmistolaiseen tai konservatiiviseen leiriin kuuluviksi sen sijaan, että käytäisiin vakavasti kasvatusta problematisoivaa debattia eri yhteiskunnallisten toimijoiden kesken.

Sanomattakin on selvää, että vanhemmat haluavat tarjota lapselleen parasta ja varustaa heidät tulevaisuuden kilpailuyhteiskuntaan. Mutta mistä löytyisi vanhempia, jotka pelkkää oman lapsen edun ajattelemisen sijaan voisivat ajatella kenties koko luokan tai yhteisön lasten yhteistä hyvää vaikuttamalla paikallisella tasolla ja vaatia lähikoulun resurssien riittävyyttä?

Bisneksen tarjoama "täsmälääke" koulutuksen heikkoon kohtaan on tarjouslaastaria haavaan, joka on luokiteltu tikattavaksi.

Viime vuosikymmeninä on käynyt ilmeiseksi, miten julkinen sektori aliresursoimalla saadaan luotua tarkoituksenmukaista palveluiden kurjistumista, johon tarjotaan vastauksena kustannustehokkaaksi uskottua yksityistä palvelua.

Suomalaisen koulutusajattelun historiaan katsottuna käynnissä oleva muutos on mullistava: koululaitoksen rakentaminen aina rahvaan sivistämisprojektista hyvinvointiyhteiskuntaideologian tavoitteita vastaavaksi on perustunut vahvaan tajuun kansalaisten yhdenvertaisten mahdollisuuksien takaamisesta.

Suomella on oma ainutlaatuinen perusopetusjärjestelmänsä, joka on kansainvälisestikin tunnustettu kilpailukykyiseksi – ilman että bisnesajattelu on luokkahuonetodellisuutta.

Yksittäinen tapaus viittaakin laajemmin siihen yhteiskunnalliseen mielentilaan, ettei meillä ole enää yhteistä tahtoa pitää yllä sitä instituutiota, joka on perinteisesti mielletty kansakunnan arvokkaaksi tehtäväksi.

kasvatustieteiden maisteri, tutkija
Espoo

Pikainen paluu päästöhyvityksiin

Vuosi sitten kirjoitin lentomatkojen päästöhyvityksistä, ja lupasin palata asiaan parin päivän sisällä. No eihän siitä mitään tullut - olen harmitellut asiaa aina silloin tällöin mutta en ole tähän päivään mennessä tehnyt asialle mitään. Nyt sattui silmään uutinen, jonka mukaan Finnairilla on todelliseen kulutukseen, eikä johonkin nimeämättömiin oletuksiin, perustuva laskuri. Tämän mukaan viime vuoden lomamatkani sekä tänä vuonna tuleva matkani (osa lahjaa isälleni, jota en voi oikein jättää väliinkään) yhteensä tuottivat noin 1.1 hiilidioksidiekvivalenttitonnia.

Atmosfair, jota silloin harkitsin, haluaisi 25,30 e moisesta määrästä. Toinen vaihtoehtoni, Tinonkin mainitsema Maan ystävien lentomaksu ei tarjoa laskuria, vaan pitää itse päättää hinta.

En vieläkään tiedä mikä olisi parasta (muu kuin pyrkiä olemaan matkustamatta - mikä kaatui jo tämän syksyn työmatkoilla) enkä osaa päättää juuri nyt. Teen ehkä virheen kun en nytkään puutu asiaan heti, mutta ainakin velkani on muistissa täällä...

Miksi kehitys kehittyisi?

Pikainen ajatus keskustelusta, joka käytiin kavereiden kanssa eilen (kieltämättä jonkinmoisessa humalassa). Puhe lähti transhumanismista ja mielenfilosofisesta scheissestä, mutta mielenkiintoinen kohta tuli siinä, missä - ainakin siltä minusta tuntui - kaikki muut olivat suunnilleen sitä mieltä, että kehitys kehittyy, eikä sille edes voisi mitään vaikka haluaisikin. Että tietokonein pystytään jossain vaiheessa mallintamaan ihmisaivoja, ja siten tuottamaan keinotekoisia tietoisuuksia, ja että ne sitten pystyvät kehittämään parempia tekoälyjä, mistä ollaan kovaa vauhtia matkalla singulariteettiin. En nyt myöskään muista olivatko muut puhumassa siinä vaiheessa enää yhteiskunnallisesta kehityksestä, mutta se ei vähennä pointtia.

Eli: jostain syystä monet tuntuvat ajattelevan, että kun teknologia kehittyy, ja kun yhteiskunta on kehittynyt tähän asti (..?), niin kehitys jatkuu edelleen parempaan. Jotenkin väistämättä. Että vaikka saatetaan mennä väliaikaisesti taaksepäin, jossain vaiheessa joudutaan taas palaamaan kehityksen raiteille ja edistymään yhä parempaan. Ikään kuin luonnonlakina.

Ymmärrän ajatuksen vetovoiman, ja sitä voidaan perustella (jos hyväksytään tähänastinen kehitys) sillä, että meillä ei ole muuta infoa kuin tähänastinen historia, joten ennusteet täytyy tehdä sen perusteella ja siksi kehityksen täytyy jatkua. Vastakysymykseni jota en ehkä kyllin selvästi esittänyt, on: mikä on se mekanismi, joka tämän väistämättömän kehityksen tuottaa? Mennyt ei ole millään tavalla tae tulevasta, ellei voida todeta, että ne mekanismit jotka ovat olleet tähän asti voimassa tulevat olemaan voimassa edelleen ja siten tuottavat samankaltaista kehitystä jatkossa.

Vaikken kiellä sitä, etteikö sellaisia mekanismeja voisi olla - tässä pikaisessa ajatuksessa en nyt lähtenyt hakemaan lähteitä missä moisia esitettäisiin - on minusta jopa hieman huolestuttavaa ajattelua vain luottaa siihen, että näin täytyy olla, kehityksen täytyy kehittyä. Miettimättä tarkemmin miksi näin olisi. Luottamus siihen saattaa aiheuttaa, että ei ole motivaatiota edistää asiaa silloin kun siihen olisi mahdollisuus, koska omaa vastuuta ei täysin itsestä riippumattomasta väistämättömästä tulevasta tarvitse ottaa.

Pointtini: jos haluaa parempaa yhteiskuntaa, on epäproduktiivista luottaa siihen että kyllä se sieltä tulee. Silloin pitää ihan oikeasti pyrkiä siihen, itse, ja ottaa jotain vastuuta. Henkilökohtaisesti en näe mitään syytä uskoa väistämättömyyteen.

Eettinen boikotti ei vastaa valtioiden kaupparajoitteita

Akateemisessa talousblogissa oli Venäjän kauppapolitiikkaa käsittelevän kirjoituksen lopussa mielestäni kummallinen argumentti:

Ja kun kerran pääsin vauhtiin helteen vähän helpottaessa, niin niiden suomalaisten, jotka kummeksuvat Venäjän politiikkaa mutta samalla itse erilaisista eettisistä syistä kieltäytyvät ostamasta joissakin köyhissä maissa tai niiden yritysten tuottamia tavaroita, tulisi myös harrastaa itsetutkiskelua: heidän toimensa ovat aivan samanlaista mielivaltaista tuotemääräysten käyttöä kauppapolitiikan välineenä kuin Venäjänkin. Kukin voisi edes kysyä itseltään, mihin ne lapset päätyvät, jotka meidän vaatimuksestamme erotetaan työstä.

Vastaukseni jonka jätin merkintään:
Parhaassa tapauksessa ne lapset viedään (länsimaisen kehitysavun pystyssäpitämiin?) kouluihin, kun vanhempien ei ole enää kannattavaa pitää heitä sieltä poissa. Varmaan suurimmassa osassa tapauksista tilanne ei ole valitettavasti tällainen.

Taloudesta tietämättömänä vertaus myös tuntuu kummalliselta. Valtio rajoittaa joidenkin tuotteiden tuontia oman uhatun alan suojaamiseksi, siinä missä kuluttaja päättää olla ostamatta jotain tuotetta, jonka näkee tuotetun epäeettisellä tavalla. Ensinnäkin valtiolla on aika pirusti enemmän valtaa kuin kuluttajalla, koska kuluttajien (kokonaisuutena) valta on niin hajautettua eikä sitä saa koskaan täysin käyttöön: veikkaisin, että tehokkainkaan boikotti ei ole koskaan pysäyttänyt minkään tuotteen myyntiä maassa kokonaan.

Toisekseen motiivi, ja sen seurauksena sekä viesti että reaktiot muutoksiin ovat erilaiset. Valtio pyrkii estämään tuotteen tuonnin kotimaisista syistä - tuottaja ei voi tehdä yhtään mitään (siis itse, tietenkin se voi valittaa ylikansalliselle järjestölle) parantaakseen tilannetta. Jos rajoitus joskus poistuu, se ei johtunut mistään tietystä toimenpiteestä, jota tuottaja olisi siitä lähtien kannustettu tekemään. Eettisyyteen painottava kuluttaja antaa jossain määrin viestiä, että jos parannat työläisten asemaa, ekologisuutta tai mitäikinä, sitten voimme ostaa. Ja toivottavasti työläisten aseman parannuttua sitten myös ostaa. Viesti on heikko, mutta eettisyyteen panostavien tuottajien nousun myötä voidaan todeta, että sillä on ollut väliä.

(Edit 18.56) Jaa, itse asiassa Muhammed-pilapiirroskohun aikaan Arla taisi vetää kokonaan tuotteitaan pois arabimaista paikallisten alettua mesota tarpeeksi. Mutta tämä oli aika harvinainen ääritapaus.

"Lainvalmistelusta on tullut teatteria"

Samasta aiheesta jatkoi Jukka Kekkonen sunnuntaina (HS 25.7.)

VIERASKYNÄ

Demokratia ja sananvapaus ovat heikentyneet

JUKKA KEKKONEN KIRJOITTAJA OIKEUSHISTORIAN JA ROOMALAISEN OIKEUDEN PROFESSORI HELSINGIN YLIOPISTOSSA.

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu akateemisten asiantuntijoiden roolista poliittisten päätösten valmistelussa. Tutkijat ovat pitäneet ongelmallisena sitä, ettei osapuolten välillä ole todellista vuoropuhelua: akateemisia asiantuntijoita käytetään vain pintasilauksen antajina etukäteen lukkoon lyödyille poliittisille ratkaisuille. Toisaalta on ihmetelty, miksi tutkijat niin harvoin osallistuvat julkiseen talous- ja yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun.

Nämä kaksi teemaa, vuoropuhelun puutteellisuus ja tutkijoiden passiivisuus, voidaan hyvin niputtaa yhteen. Itse asiassa ongelmat ovat vieläkin laajempia ja moniulotteisempia. Ne koskettavat syvältä suomalaisen demokratian perusteita, aina sananvapauden rajoihin saakka.

Lainvalmistelun käytännöt - voisi puhua valmistelukulttuurista - ovat muuttuneet olennaisesti tämän ja viime hallituksen aikana. Tärkeintä näyttää olevan hallitusohjelmaan kirjatun tai muuten poliittisesti tavoitellun ratkaisun aikaansaaminen nopeasti ja tehokkaasti. Päätökset tehdään riippumatta erilaisista näkemyksistä ja käydystä keskustelusta, joka kuuluu demokratiaan elimellisesti.

Itse tuotetusta kiireestä on tullut lainvalmistelussa pysyvä olotila. Halutaan kuitenkin antaa sellainen kuva, että uudistusten suunnittelussa on kuultu runsaasti eri osapuolia. Ulospäin näyttää hyvältä, jos ja kun asian valmistelussa on ollut mukana kymmeniä tai jopa satoja asiantuntijoita ja intressitahojen edustajia. Näin saadaan epäilemättä esille laaja mielipiteiden kirjo. Mutta vaikuttaako asiantuntijoiden kuuleminen esitysten sisältöön käytännössä?

Valitettavasti näin ei yleensä näytä käyvän. Monista ja usein ristikkäisistä mielipiteistä huolimatta pysytään tiukasti ennalta lukkoon lyötyjen, poliittisesti sovittujen ratkaisujen takana. Kuulemisten jälkeen voidaan aina sanoa, että asiantuntijoiden mielipiteet erosivat toisistaan ja valittu ratkaisulinja vastaa osan - siis käytännössä esitystä puoltavien - mielipidettä.

Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, eräänlaisena prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana. Muutos tähän suuntaan on merkinnyt myös lainvalmistelun laadun selvää heikkenemistä, kun asiantuntijoiden painavillakaan lausumilla ei ole vaikutusta, elleivät ne myötäile annettuja esityksiä. Lainvalmistelun tason heikkenemiseen ovat kiinnittäneet huomiota asiantuntijat laidasta laitaan.

Viime vuosilta voi mainita kaksi erityisen hyvää esimerkkiä päätöksistä, joissa etukäteen pakettina sovittu ratkaisu on ajettu läpi kohtuuttomalla kiireellä ja vasta-argumenteista piittaamatta: vuonna 2009 valmistunut yliopistolakipaketti sekä tuore periaatepäätös lisäydinvoiman rakentamisesta.

Edellisessä tapauksessa opetusministeriön valmistelema esitys sisälsi vakavia valtiosääntöoikeuteen liittyviä puutteita. Suurimmat oikeusongelmat korjattiin perustuslakivaliokunnan lausunnon ansiosta eduskunnassa, joskin rimaa hipoen: toteuttamalla välttämättömät korjaukset minimitasolla. Silti opetusministeriön lainvalmistelu sai tässä tapauksessa melkoisen näpäytyksen.

Ydinvoimapäätöksen yhteydessä sekä kriittiset äänet että asian valmisteluun mahdollisesti liittyneet juridiset ongelmat, kuten esteellisyydet, sivuutettiin lähes kokonaan. Lisäksi prosessi nosti esille asiantuntijoiden sananvapauteen liittyviä kysymyksiä.

Eduskunnassa kuultu valtiollisen tutkimuslaitoksen tutkija sai varoituksen työnantajaltaan, koska hän oli lausunut asiantuntijana eduskunnassa ja myös mediassa työnantajansa linjasta poikkeavia näkemyksiä ydinvoiman lisärakentamisesta. Tapauksen pitäisi panna hälytyskellot soimaan.

Eduskunnassa kuultavalta asiantuntijalta ei voida vaatia, että hän seuraisi työnantajansa mielipidettä. Tutkimuslaitoksen virkamiehen lojaaliusvaatimuksen ulottaminen näin pitkälle antaa yleisemminkin erittäin vaarallisen signaalin sananvapauden rajoista.

Osaavat ja tarvittaessa kriittiset asiantuntijat palvelevat julkisessa hallinnossa ja päätöksenteossa suomalaista demokratiaa. Lisäksi heillä on tietenkin kansalaisina oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tutkijoiden sananvapauden korostaminen on erityisen tärkeää nykyisessä, yliopistolain uudistuksen jälkeisessä tilanteessa. Uudistuksen johdosta yliopistojen ja Suomen Akatemian tutkijoiden virkasuhde muuttui työsuhteeksi, mikä heikensi selvästi tutkijoiden työsuhdeturvaa sekä itsenäistä ja riippumatonta asemaa. Sen vuoksi on pelättävissä, että tutkijoiden valmius ja into esittää kriittisiä mielipiteitä ja käydä demokratiaan kuuluvaa keskustelua vähenee entisestään.

Päättäjät ovat kuitenkin vuosien mittaan useasti vaatineet lisää keskustelua niin akateemisilta asiantuntijoilta kuin tavallisilta kansalaisiltakin. Voi kysyä, onko päättäjien harjoittama politiikka tarjonnut mahdollisuuksia kriittiseen asiantuntija- ja kansalaiskeskusteluun.

Kansanvaltaa - mielikuvilla vai faktoilla?

(edit 26.7.) Kirjoitus julkaistiin allaolevassa muodossa 24.7.

Kansanedustajien lupausten toteutumista pitäisi voida seurata paremmin

Mitä on suomalainen kansanvalta? Neljän vuoden välein kullakin on mahdollisuus antaa yksi ääni yhdelle ehdokkaalle joidenkin satojen joukosta. Lähinnä tämän perusteella väitetään kansan päättävän niin ydinvoimasta, verotuksesta, vanhustenhoidosta, ihmisoikeuksista kuin kaikesta muustakin.

Mihin tämä mitä tärkein valinta perustuu? Tarkkaan ja oikeaan tietoon siitä, mitä asioita milläkin valinnalla tulee kannattaneeksi? Ei, vaan vaalirahalla muokattaviin mielikuviin ja ennakkokäsityksiin, velvoittamattomiin ja unohdettaviin vaalilupauksiin, puoluekantaan, joka ei kerro mitään, ja epämääräisiin puolueohjelmiin, joiden tavoitteista pieni piiri myy lehmänkaupoissa äänestäjälle ennalta tuntemattoman osan saadakseen toteutettua jonkin toisen.

Vaalien alla pidetään valtavia kampanjoita äänestysaktiivisuuden nostamiseksi, koska järjestelmän legitimiteetti kärsii heikosta osallistuvuudesta. Minusta se kärsii paljon enemmän äänestäjän surkeasta mahdollisuudesta valvoa eduskunnan toimia.

Sanotaan, että kansa antaa palautteen työstä seuraavassa äänestyksessä, mutta käytännössä poliitikot tekevät parhaansa, että kansa unohtaisi menneen käyttäytymisen ja keskittyisi vain vaaleissa myytävään imagoon. Media taas keskittyy parhaimmillaankin vain yksittäisiin ehdokkaisiin tai aiheisiin.

Kuinka moni on tehnyt äänestyspäätöksensä tietopohjalta, esimerkiksi vertaamalla aikaisempaa tilastoitua äänestyskäyttäytymistä suhteessa tehtyihin lupauksiin? Kuten Kaisa Eskola mielipiteessään (HS 7.7.) toi esiin, osa tästä tiedosta on kaikkien saatavilla, mutta niin hankalassa muodossa, että vaatii huomattavaa vaivannäköä, jotta saisi edes pintapuolista kuvaa päättäjien todellisesta käyttäytymisestä.

Eskola toivoi, että eduskunnan verkkosivuille koottaisiin äänestystietoja perusteluineen ja sidonnaisuusluetteloineen. Tällaisen järjestelmän avulla äänestäjät voisivat tehdä vaaleissa perusteltuja päätöksiä.

MindTrek 2009 -konferenssin Apps for Democracy -kilpailussa etsittiin juuri tällaisia ratkaisuja.

Eduskunnan vahtikoira -niminen työ visioi Eskolan tapaan helppokäyttöistä työkalua, jolla äänestäjä pystyisi vaalien alla itse tarkistamaan edustajien äänestyskäyttäytymisen ja aktiivisuuden. Legiskooppi-työ yhdisti idean vaalikoneeseen, jolla kansalainen pystyisi itse tekemään päätöksen kunkin eduskunnassa käytävän äänestyksen suhteen ja vertaamaan, kuka edustajista on vaalikaudella ollut lähimpänä häntä itseään. Moni muu suunnitteli kansalaisaktiivisuutta wiki-pohjalta, mikä mahdollistaisi lukemattomien päätösten käyttäjälähtöisen luokittelun helpommin seurattaviksi aihekokonaisuuksiksi.

Edustajalle itselleen voisi antaa sivun virallisten vaalilupausten kirjaamiseksi kaikkien nähtäville, jotta äänestäjä näkisi, mikä on pelkkää puhetta ja minkä hän uskaltaa antaa myöhemmin tarkastettavaksi. Yksittäisten edustajien seuraamisen lisäksi näin nähtäisiin aiheiden kannatus puolueiden sisällä ja verrattaisiin niiden saamaan huomioon vaikkapa hallitusohjelmassa. Sama palvelu voisi listata julkiset sidonnaisuudet sekä edustajien perustelut päätöksilleen.

Demokratian alkuaikoina tällainen palvelu ei olisi ollut mahdollinen, mutta nykyisin ei ole enää mitään todellista syytä, miksi äänestäjien pitäisi tehdä valintansa vain mielikuvien ja ehdokkaiden charmin sekä median satunnaisen valvonnan varassa.

Parhaiden MindTrek-ehdotusten yhdistäminen julkiseksi palveluksi Eskolan vision ja yllä esittämäni mukaan olisi askel kohti huomattavasti parempaa äänestäjän "kuluttajansuojaa". Kun lisäksi toteutettaisiin eduskunnan käsittelyyn velvoittava kansalaisaloite, voitaisiin jo paljon paremmin mielin puhua todellisesta kansanvallasta.

Kilpailun suojelijana toimi tietotekniikan asiantuntijana profiloitunut ja avoimuutta kannattavien vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi. Onko ehdotuksia vielä viety lainkaan eteenpäin toteuttamiskelpoisiksi työvälineiksi?

(edit 14.7.) Lopullinen lähettämäni muoto oli allaoleva. Lähetin tekstin myös Kasville etukäteen, mutta ehkäpä kiireistään johtuen hän ei tullut siihen vastanneeksi.

Mitä on suomalainen kansanvalta? Neljän vuoden välein meillä kullakin on mahdollisuus antaa yksi (1) ääni yhdelle ehdokkaalle joidenkin satojen joukosta. Lähinnä tämän perusteella (väitetään) kansa päättää niin ydinvoimasta, verotuksesta, vanhustenhoidosta, ihmisoikeuksista kuin kaikesta muustakin.

Mille tämä mitä tärkein valinta perustuu? Tarkkaan ja oikeaan tietoon siitä, mitä asioita milläkin valinnalla tulee kannattaneeksi? Ei, vaan vaalirahalla muokattaviin mielikuviin ja ennakkokäsityksiin, velvoittamattomiin ja unohdettaviin vaalilupauksiin, puoluekantaan joka ei kerro mitään, ja epämääräisiin puolueohjelmiin, jonka tavoitteista pieni piiri myy lehmänkaupoissa äänestäjälle ennalta tuntemattoman osan saadakseen toteutettua jonkin toisen.

Joka vaalien alla pidetään valtavaa kampanjaa äänestysaktiivisuuden nostamiseksi, koska järjestelmän legitimiteetti kärsii heikosta osallistuvuudesta. Minusta se kärsii paljon enemmän äänestäjän surkeasta mahdollisuudesta valvoa eduskunnan toimia. Sanotaan, että kansa antaa palautteen työstä seuraavassa äänestyksessä, mutta käytännössä poliitikot tekevät parhaansa, että kansa unohtaisi menneen käyttäytymisen ja keskittyisi vain vaaleissa myytävään imagoon. Media taas keskittyy parhaimmillaankin vain yksittäisiin ehdokkaisiin tai aiheisiin.

Kuinka moni on tehnyt äänestyspäätöksensä tietopohjalta, esimerkiksi vertaamalla aikaisempaa tilastoitua äänestyskäyttäytymistä suhteessa tehtyihin lupauksiin? Kuten Kaisa Eskola (HS 7.7.) puheenvuorossaan toi esiin, osa tästä tiedosta on kaikkien saatavilla, mutta niin hankalassa muodossa että vaatii huomattavaa vaivannäköä saadakseen edes pintapuolista kuvaa päättäjien todellisesta käyttäytymisestä. Eskola toivoi eduskunnan verkkosivuille kerättyä informaatiota äänestäjien käyttöön paremmin järjesteltynä, ja tähän yhdistettynä sidonnaisuuslistauksia ja äänestyspäätösten perusteluja. Tällaisen järjestelmän avulla äänestäjät voisivat tehdä vaaleissa perusteltuja päätöksiä.

MindTrek 2009 -konferenssin Apps for Democracy -kilpailussa etsittiin juuri tällaisia ratkaisuja. Eduskunnan vahtikoira -niminen työ visioi Eskolan tapaan helppokäyttöistä työkalua, jolla äänestäjä pystyisi vaalien alla itse tarkistamaan edustajien äänestyskäyttäytymisen ja aktiivisuuden. Legiskooppi yhdisti idean vaalikoneeseen, jossa kansalainen pystyisi itse tekemään päätöksen kunkin eduskunnassa käytävän äänestyksen suhteen ja vertaamaan, kuka edustajista on vaalikaudella ollut lähimpänä häntä itseään. Moni muu suunnitteli kansalaisaktiivisuutta wiki-pohjalta, mikä mahdollistaisi lukemattomien päätösten käyttäjälähtöisen luokittelun helpommin seurattaviksi aihekokonaisuuksiksi. Edustajalle itselleen voisi antaa sivun virallisten vaalilupausten kirjaamiseksi kaikkien nähtäville, jotta äänestäjä näkisi mikä on pelkkää puhetta, ja minkä hän uskaltaa antaa myöhemmin tarkastettavaksi. Yksittäisten edustajien seuraamisen lisäksi näin nähtäisiin kannatus aiheille puolueen sisällä ja verrata niiden saamaan huomioon vaikkapa hallitusohjelmassa. Sama palvelu voisi listata julkiset sidonnaisuudet ja sekä edustajien perusteluja työlleen.

Demokratian alkuaikoina tällainen palvelu ei olisi ollut mahdollinen, mutta tänä päivänä ei ole enää mitään todellista syytä, miksi äänestäjien pitäisi tehdä valintansa vain mielikuvien ja ehdokkaiden charmin, sekä median satunnaisen valvonnan varassa. Parhaiden MindTrek-ehdotusten yhdistäminen julkiseksi palveluksi Eskolan vision ja yllä esittämäni mukaan olisi askel kohti huomattavasti parempaa äänestäjän "kuluttajansuojaa". Kun lisäksi toteutettaisiin eduskunnan käsittelyyn velvoittava kansalaisaloite, voitaisiin jo paljon paremmin mielin puhua todellisesta kansanvallasta.

Kilpailun suojelijana toimi tietotekniikan asiantuntijana profiloitunut ja avoimuutta kannattavien vihreiden kansanedustaja Kasvi, mutta onko ehdotuksia viety lainkaan eteenpäin toteuttamiskelpoisiksi työvälineiksi?

----
Hahmottelin seuraavaa tekstiä Hesariin vastauksena 7.7. tehtyyn avaukseen.

Mitä on suomalainen kansanvalta? Neljän vuoden välein meillä kullakin on mahdollisuus antaa yksi (1) ääni yhdelle ehdokkaalle joidenkin satojen joukosta. Lähinnä tämän perusteella (väitetään) kansa päättää niin ydinvoimasta, verotuksesta, vanhustenhoidosta, ihmisoikeuksista kuin kaikesta muustakin.

Mille tämä mitä tärkein valinta perustuu? Tarkkaan ja oikeaan käsitykseen siitä, mitä asioita milläkin valinnalla tulee kannattaneeksi? Ehei, vaan mielikuviin ja ennakkokäsityksiin. Vaalilupauksiin, joita ehdokkaalla ei ole mitään velvollisuutta pitää. Puolueisiin, joiden sisällä on enemmän eroa kuin niiden välillä. Ehdokkaan ja puolueen imagoon ja näkyvyyteen, joita vaalien alla (ja järjestelmän tuella) muokataan epätasaisesti jakautuvalla rahalla. Usein epämääräisiin puolueohjelmiin, jonka tavoitteista pieni piiri myy lehmänkaupoissa äänestäjälle ennalta tuntemattoman osan saadakseen toteutettua jonkin toisen. Puoluekokouksen päätöksiin, joista johto voi jälkeenpäin sanoutua irti.

Sanotaan, että kansa antaa palautteen työstä seuraavassa äänestyksessä, mutta käytännössä poliitikot tekevät parhaansa, että kansa unohtaisi menneen käyttäytymisen ja keskittyisi vain nyt myytävään imagoon ja unelmahöttöön. Ja koska "palaute" on ainoastaan yksilöimättömiä ääniä eikä kannanottoja tiettyihin asioihin, puolueet voivat tulkita äänestystulokset haluamallaan tavalla.

Missä on äänestäjän ”kuluttajansuoja”? Kuinka moni on tehnyt äänestyspäätöksensä vertaamalla aikaisempaa tilastoitua äänestyskäyttäytymistä suhteessa tehtyihin lupauksiin? Tai kuinka moni on selvillä päättäjien periaatteessa julkisista suhteista yrityksiin, etujärjestöihin, ay-liikkeisiin, ja muihin tahoihin, joilta he saavat uudenkin lain puitteissa vaalirahaa ja joiden etuja he pystyvät päätöksillään ajamaan?

Kuten Kaisa Eskola (HS 7.7.) puheenvuorossaan toi esiin, osa tästä tiedosta on kaikkien saatavilla, mutta niin hankalassa muodossa että vaatii huomattavaa vaivannäköä saadakseen edes pintapuolista kuvaa päättäjien todellisesta käyttäytymisestä. Eskola toivoi eduskunnan verkkosivuille kerättyä informaatiota äänestäjien käyttöön paremmin järjesteltynä, ja tähän yhdistettynä sidonnaisuuslistauksia ja äänestyspäätösten perusteluja. Tällaisen järjestelmän avulla äänestäjät voisivat tehdä vaaleissa perusteltuja päätöksiä.

MindTrek 2009 -konferenssin Apps for Democracy (demokratian sovellukset) -kilpailussa etsittiin juuri tällaisia ratkaisuja. Eduskunnan vahtikoira -niminen työ visioi Eskolan tapaan helppokäyttöistä työkalua, jolla äänestäjä pystyisi vaalien alla itse tarkistamaan edustajien äänestyskäyttäytymisen ja aktiivisuuden. Legiskooppi yhdisti idean vaalikoneeseen, jossa kansalainen pystyisi itse tekemään päätöksen kunkin eduskunnassa käytävän äänestyksen suhteen ja vertaamaan, kuka edustajista on vaalikaudella ollut lähimpänä häntä itseään. Moni muu suunnitteli kansalaisaktiivisuutta wiki-hengessä, mikä mahdollistaisi lukemattomien päätösten käyttäjälähtöisen luokittelun aihekokonaisuuksiksi, joita käyttämällä äänestäjä voisi vaivattomasti nähdä vaikkapa kaikki yrittäjyyteen liittyneet päätökset ja kansanedustajien tilastoidut kannat niihin. Sama palvelu voisi näyttää julkiset sidonnaisuudet ja sekä puolueiden että edustajien perusteluja. Julkisen vallan perustamana se haluttaessa voisi toimia myös suorempana palautekanavana.

Demokratian alkuaikoina tällainen palvelu ei olisi ollut mahdollinen, mutta tänä päivänä ei ole enää mitään todellista syytä, miksi äänestäjien pitäisi tehdä valintansa vain mielikuvien ja ehdokkaiden charmin varassa. Parhaiden MindTrek-ehdotusten yhdistäminen julkiseksi palveluksi Eskolan vision ja yllä esittämäni mukaan olisi askel kohti huomattavasti parempaa äänestäjän "kuluttajansuojaa". Kun lisäksi olisi mahdollisuus eduskunnan käsittelyyn velvoittavaan kansalaisaloitteeseen, voitaisiin jo paljon paremmin mielin puhua todellisesta kansanvallasta.

Voisiko esimerkiksi kyseisen kilpailun suojelija, kansanedustaja Kasvi ryhtyä ajamaan tätä muutosta äänestäjien eduksi?